Rakastan Jimmy Pagea. Jos miettii meitä 70- ja 80-luvun lapsia, mitä meillä oli? Lp-levyjä, kasiraitaisia, kasetteja? Kyllä. Song Remains The Same -konserttileffa? Kyllä. MTV, cd:t? Ei vielä, mutta tulossa kylläkin…
Creem ja Hit Parade -aikakauslehdet olivat täynnä loistokkaita konserttikuvia ja tarinoita kiertueilta, mukaan lukien huumeista, tappeluista ja irstailuista (no, ehkä ei niinkään huumeista). Suurinta osaa bändeistä ympäröi jännittävä mysteerien verho, ja vain aika pystyisi näyttämään, mitkä niistä oikeasti jäisivät elämään.
Kelatan nopeasti vuoteen 2010. Lukemattomien Zeppelin-elämäkertojen ja esimerkiksi It Might Get Loud -elokuvan myötä olen tajunnut, miten älyttömän kovaa ja pitkäjänteistä työtä JP teki. Ei pidä unohtaa sitäkään, miten hänen visionsa ja omapäinen työskentelynsä tuotti jotain sellaista, joka tulisi muuttamaan kaiken. Voi myös sanoa, että hän yhdessä taustajoukkojensa kanssa loi sellaisen pohjan, joka vaikuttaa muusikkojen työskentelyyn edelleen. Niin myös minun. Ei huono saavutus näin jälkikäteen ajatellen.
Uskon, että jollain tavalla niin kutsuttu musiikiteollisuus on suuntaamassa nyt parhaaseen aikakauteensa koskaan. Samalla alkava aikakausi muistuttaa yhä enemmän koko bisneksen alkua, aikaa ennen ego- ja rahakeskeisten toimijoiden valtakautta. Jos mietitään amerikkalaista country- ja rockmusiikkia tai vastaavasti varhaista brittiskeneä, alun perin vajavainen teknologia asetti omat rajoituksena musiikin levittämiseen. Näin ollen ainoa tapa saada musiikkia ihmisten kuuluviin oli innokas kiertäminen. Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut minkäänlaisen tulevaisuuden rakentamiseen.
Mutta takaisin tähän päivään. Kaikki tuntuu digitalisoituneen – ja muuttuneen ilmaiseksi – puhumattakaan siitä, että koko maailma on online. Jopa oikeat live-esiintymiset tulevat suoraan syliisi. Näin ollen kiertäminen on promo- ja mainostuskanavana kaikki kaikessa. Siinä myös kiteytyy se kaikki, mitä varten olemme tähän ryhtyneet: esiintymään yleisölle esityksen kohokohtineen, virheineen ja kaikelta siltä väliltä.
Soitin noin 65 keikkaa viime vuonna 23 eri maassa ja koin uskomattomia fiiliksiä siitä, miten yleisö ja bändi olivat yhtä. Musiikin ja sanojen voima on huikea yhdistävä tekijä – on sitten itse kummalla puolen lavaa tahansa. Kun tarkastellaan meidän tai muiden aikalaistemme tulevaisuutta, live-esiintymiset ovat entistä tärkeämpää pääomaa. Ennen keikkaa fiilikset ovatkin kuin jalkapallojoukkueella, joka aikoo voittaa Superbowlin!
Amerikkalaisen muusikon näkökulmasta Suomi on jännittävä maa. Se on jotain, mitä haluaisimme yhdysvaltojen edelleen olevan: cool, hip, tuottoisa ja toimiva. Villen ja HIMin ensimmäisen kuulemisen jälkeen olen onnistunut löytämään alati laajenevan verkon suomalaisia muusikoita ja taustavelhoja, kuten myös legendaarisen Finnvoxin, sekä huikeat keikkakokemukset Tuskassa, Saunassa ja Ankkarockissa. W.A.S.P. on ylpeä saadessaan soittaa Suomen maaperällä ja siitä, että olemme osa teidän musiikiskeneänne. Olemme soittaneet useat parhaista keikoistamme juuri Suomessa, kaukana kotoa.
Jimmy Pagen ja muiden pioneerien hengessä aiomme myös jatkaa kiertämistä – emmekä missaa kertaakaan mahdollisuutta soittaa Suomessa!
Teksti: Douglas Blair
Douglas Blair on yhdysvaltalaisen W.A.S.P.-yhtyeen leadkitaristi ja asuu Bostonissa. Ja ”vierailee Tampereen Klubilla aina, kun se on vain mahdollista”.
