Suomi on musiikkiterapian ykkösmaita

Jaa Facebookissa
Arttu, 11, on monin tavoin spesiaali jamppa. Mahtavan persoonan lisäksi kaverilla on HOGA, johon myös auttaa musiikkiterapia.

Suomalaisen musiikkiterapian isänä voidaan pitää Petri Lehikoista, joka otti Yhdysvalloista mallia ja toi sen 60-luvulla mukanaan. Kansainvälisessä ja monipuolisessa kaverissa oli pioneerihenkeä ja eräänlaista ilosanoman julistusta. Ja tämän Markus Raivio kuuli; hän opiskeli musiikkiterapiaa Lehikoisen opissa Sibelius-akatemian koulutuskeskuksessa.

Lehikoinen toimi idolina ja innoittajana monille ihmisille; muutamasta sairaalasta löytyy jopa miehen mukaan nimettyjä saleja. Mies menehtyi kuitenkin kesken Raivion opintojen.

”Jälkeensä hän jätti ympäri maailmaa käytössä olevan fysioakustisen tuolin, sekä tuhansia post it -lappuja, täynnä ideoita”, Raivio hymyilee.

Musiikkiterapian virstanpylväs oli, kun Kela tunnusti 80-luvulla sen oikeana terapiana ja alkoi korvata terapiakäyntejä. Sen jälkeen Jyväskylän yliopistoon tuli mahdollisuus opiskella musiikkiterapian maisterinopintoja.

“Suomessa on paljon erilaisia musiikin erityispedagogiikan parissa puuhaavia Pelle Pelottomia. Erityismusiikkikoulu Resonaarissa käytetään ja kehitetään Kaarlo Uusitalon luomaa kuvionuottimenetelmää. Lyhty ry:n Teuvo Merkkiniemi taas soveltaa ja kehittää musiikkiterapian kuntouttavia vaikutuksia kehitysvammaisille työpajatoimintana”, Raivio luettelee.

Tänä päivänä Suomessa toimii yli 200 musiikkiterapeuttia.

Erilaisen perheen arjen työkalu

Artun sairastama HOGA on proteiiniaineenvaihdunnan poikkeavuus, jota voi kuvata ei-toivotuksi superlottovoitoksi: Suomessa on noin 80 ihmistä, jolla on sama diagnoosi. Maailmanlaajuisestikin sairaus on harvinaisuus. Lisäksi muualla todetut geenimutaatiot ovat vaihtelevia ja poikkeavat suomalaisesta. HOGA-lapsia syntyy Suomessa keskimäärin yksi vuodessa.

Sairaus vaikuttaa silmiin ja heikentää näköä voimakkaasti, ja johtaa vuosikymmenien kuluessa lopulta jopa sokeuteen. Parantavaa lääkehoitoa ei toistaiseksi ole.

Arttu on kerran viikossa nähty vieras Resonaarissa. Kulosaaren metroasema on suljettu remontin takia, joten kyyti taittuu Kirsi-äidin tai Harri-isän kanssa. Vanhemmilla ei tosin ole mitään virkaa mestoilla, sillä se on täysin Artun juttu.

”Mä soitan rumpuja, ja vähän kaikkea”, Arttu selittää.

”Mutta kaikkein mieluiten rumpuja. Anssi Nykänen on tosi hyvä.”

Aina ei Artun arki ole ollut ruusuilla tanssimista, siitä ovat kiusaajat pitäneet huolen. Vilkas ipana ja silmälasit, siinä ovat monesti perustelut kiusaamiselle. Musiikki ja soittamaan oppiminen jos mitkä, ovat antaneet Artulle voimaa ja onnistumisen kokemuksia.
Viime syksynä Resonaarissa käynnit aloittanut kaveri on edistynyt huimasti – nyt taittuvat jo monet eri genret. Puolituntinen jamisessio Peten (“se on yks rillipäinen mies”) kanssa aloitetaan koskettimilla, sitten siirrytään paukuttamaan kannuja.

Kerran aikatauluissa oli tapahtunut sekaannus, joten Arttu laitettiin kylmiltään bändiin soittamaan koskettimia. Yleisönä oli isä.
”Suu loksahti, kun kaveri veti Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä asiallisesti ohjeiden mukaan”, isä Harri Rantanen nauraa.
”Artun musikaalisuuden huomasi jo varhain. Jätkällä on hyvä ajoitus, puhdas lauluääni ja loistava nuottikorva.”

Mistä lie mokoman perinyt… Rantanen on – vaatimattomasti tituleerattuna – monen mielestä Suomen paras keikkabasisti. Kun isi on huipulla, niin jälkikasvukin saattaa hyötyä siitä. Arttu on ollut treffeillä Ekbergin kahvilassa Paula Koivuniemen kanssa, eikä sillä meriitillä kovinkaan moni sälli henkseleitään pääse paukuttamaan.

”Meillä oli ihan kivaa”, Arttu toteaa ja vaihtaa diplomaattisesti puheenaihetta. Tai tarkemmin sanottuna kaveri loihe lausumahan:
“Tunne outo rinnallani on kuin piano povellani…”

Vielä ei ole selvää, mikä Artusta tulee isona, mutta rumpujen soittoa hän ei aio missään nimessä lopettaa – eikä Resonaarissa käyntiä. Yksi toive kaverilla on, sillä äiti ei anna ottaa koiraa:

”Jos saisi lemmikkieläimeksi lumitiikerin. Tai sitten bakteerin.”

Lue koko juttu uusimmasta Rytmistä. Mukana on myös Timo Rautiaisen haastattelu heidän perheensä kuopuksesta ja musiikkiterapian merkityksestä vähän erilaisen nuoren elämässä.

Teksti: Anna-Maria Talvio