Kumarruksia portinvartijoille – Iceland Airwavesin suola on tuntemattomissa tulokkaissa

Reykjavikissa painetaan tukka putkella klubilta toiselle, tai sitten voi jäädä paikalleen ja odottaa, että artistit panevat keikan pystyyn. Molemmat metodit takaavat, että musiikki soi lakkaamatta viisi vuorokautta.
Jaa Facebookissa

Iceland Airwaves, 5.–9.11.2014 Reykjavik
Teksti ja kuvat: Matti Komulainen

Iceland Airwavesissa korostuu, miten islantilainen musiikki etenee maailmalle indie edellä. Strategia on havaittu hyväksi vuosikymmenien saatossa niin tulen ja jään saarella kuin muuallakin. Pienet bändit ovat synnyttäneet ilmiöitä ja sen myötä kysyntä on kasvanut parhaimmillaan globaaliin mittakaavaan.

Viimeisimmistä breikkaajista esimerkiksi Of Monsters and Men ja Ásgeir ovat voittopuolisesti sukkuloineet lähiajat pitkin planeettaa sen sijaan että olisivat natustelleet har∂fiskuria kotipuolessa.

Muck
Muck

Kaikenmoiset aallon nostattajat ovat lisänneet myös Airwavesin vetovoimaa. 16. tapahtumakin myytiin jälleen loppuun jo ennakkoon, kokonaiskävijämäärän kasvaessa ennätykselliseen 9000 juhlijaan.

Lukumäärä ei tunnu kummoiselta täkäläisiin festareihin verrattuna, mutta kun kaikki rannekkeensa lunastaneet sekä muut pitkää viikonloppua Reykjavikissa viettäneet olivat liikkeellä, vilinä vastasi kunnollista kaupunkikarnevaalia.

Tuhannen keikan kohtauspaikka

Kuhina työllistää, varsinkin kun osaavimmilla muusikoilla on useita aktiivisia kokoonpanoja. Esimerkiksi Jimi Tenorin ja Laura Voutilaisen kanssa levyttäneellä sekä Ásgeirin ohella muun muassa reggaepartio Hjálmarissa soittavalla Helgi Svavar Helgasonilla on kolme rumpusettiä (ja yksi vielä varalla autossa), joita hän kierrättää keikkapaikasta toiseen hektisten aikataulujen vuoksi.

Kova patteristi onkin kysytty kaveri. Tämän vuoden puurtajakunniamaininnasta kisasivat Hrafnkell Örn Gu∂jónsson ja Magnús Tryggvason Elíassen. Yhteensä 11 bändissä (mm. Agent Fresco) rummuttavalle Kelille kertyi kaikkiaan 14 keikkaa; yhtä monen joukkueen patteristi Maggi (mm. Geislar) puolestaan ylsi 11 vetoon.

Lily the Kid
Lily the Kid

Ilmankos kaikkialla soi. Virallisen ohjelman noin 220 artistin, 13 estradin ja 250 keikan jo sinänsä kunnioitettavaa pakettia täydentää epävirallinen tarjonta. Off-venue-kattaus on kasvanut vuosi vuodelta. Tämän vuoden Airwaves paisui sen myötä likemmäs tuhatta keikkaa, kun tavanomaisten soittoloiden lisäksi omat lavansa avasivat muun muassa levykaupat, hostellit, kirjapuodit ja arthouse-kino Bíó Paradís.

Tämä on tietysti hieno sauma uudelle tulokkaalle. Festivaaliorganisaation mukaan niitä oli nelisenkymmentä tämän vuoden 151 islantilaisbändiä sisältävässä kattauksessa, mikä kuvaa skenen laajuutta. Hakuvaiheessa tarjokkaita oli peräti parisen sataa – huima määrä noin 320 000 asukkaan maassa.

Islantilaisilla onkin viimeisimmän talouskatastrofin koulima häpeilemätön pokka myydä festivaalina esittelytilaisuus, joita yleensä järjestetään musiikkialan ammattilaisille promoottoreista radioiden ohjelmapäälliköihin. Nytkin showcase veti paikalle muutaman sadan toimittajan lisäksi eri alojen ammattilaisia pilvin pimein, joukossa muun muassa Eurosonic Noorderslag -messujen buukkaaja.

Oheistoiminnan kasvu on herättänyt myös närää. Aivan festivaalin alla pitkän linjan muusikko-säveltäjä Pétur Ben purki tuntojaan mediassa. Hänestä on väärin, ettei artisteille makseta off-venue-keikoista, vaikka heidän työllään myydään kaikenlaisia tuotteita. Ammattilaiselle työsumasta voi muodostua ikävä mutta velvoittava taakka, kun kavereita muissa bändeissä ei haluta jättää pulaan. Sen ratkaisevan tilaisuuden janossa monet painavat keikkaa vaivojaan säästämättä ja satsauksista tinkimättä – koskaan kun ei tiedä, milloin se juuri meitä etsinyt portinvartija osuu paikalle.

Yllättäjiä ja tuttuja nimiä

Airwavesin ameebamaisesta elämysjatkumosta löytyi tänäkin vuonna hienoja yllätyksiä. Uusista kohdalle osuneista komeetoista valovoimaisimpia olivat Lily the Kid, Geislar sekä T. V. Thoranna Björnsdóttir & Valtýr Björn Thors.

Lily the Kid täytti penkkiriveistään ja boheemista ilmeestään riisutun Gamla Bíón, magneettina ainakin osittain laulu-lauluntekijä Lilja K. Jónsdóttirin aiempi tausta maineikkaassa Bloodgroupissa. Tuottajaveli Hallur Jónssonin kanssa levyllä minimalistisesti paukkuva elektro kasvoi livenä massiiviseksi voimasoitoksi. Toinen naislaulaja, hartiavoimin tykittänyt rumpali ja erilaisista pedaleista soundinsa taikonut kitaristi ottivat lavan haltuun totaalisesti.

Sähköisessä keitoksessa kiehui kaikkea massiveattackmaisesta triphopista kasarin uusromanttisiin mustahuuliflirtteihin Liljan laulaessa kohtalokkaasti. Lisäpotkua dramaattiseen esitykseen toi naisen omintakeinen liikehdintä, joka näytti poseeraamisen sijaan fullcontact-sparraukselta. Jäätä ja intohimoa miksannut setti päätettiin viikko aiemmin julkaistun ep:n nimiraidalla Mainland, joka jäi soimaan mieleen pitkäksi aikaa seuraavaa keikkaa kohti suunnistaessa.

Agent Fresco
Agent Fresco

Marinan Slippbarinn-viihtymössä elämys odotti Geislarin muodossa kirkkaassa päivänvalossa. Kouliintuneiden konkarien tuore viritys tarjoili tilanteeseen ja hetkeen sopivaa loungehtavaa jazzia laid back -rentoudella ja sofistikoituneella kierteellä.

Sielukkaasti laulanut Sigríður Thorlacius, puhallin- ja jousisektiot, timmi komppi ja Hjálmarissakin kitaroiva Valdimar Kolbeinn Sigurjónsson tuudittivat kuuntelijan kauas pois kiireestä ja kuhinasta, paikkaan jossa lempeä akustispainotteinen klangi ja soulikas maanläheisyys kohtaavat.

Täysin toisenlaisesta energiasta ammensi vuorostaan Harpa Kaldalónin valloittanut T. V. Thoranna Björnsdóttir & Valtýr Björn Thors. Duo tuotti tanakkaa ambient-painotteista elektroa, joka kallistui hetkittäisessä ankaruudessaan industrialin puolelle.

Performansseistaan aiemmin muistettu Þóranna Dögg Björnsdóttir ja äänispesialisti Valtýr Björn Thors virittivät sähäkäksi kasvavia rytmi- ja melodiapurkauksia kalustonaan läppäri sekä valikoima erilaisia, osittain itse rakennettuja sähköhärpättimiä. Projisoinnit toivat settiin kiinnostavan lisäulottuvuuden piirtäessään näkyväksi kuullut rytmipulssit ja melodiakaaret.

Freeseistä nimistä jäivät mieleen myös Strong Connection ja Reykjavíkurdætur. Ensin mainittu soitti Lucky Records -levypuodissa Hlemmurin bussiaseman kulmilla katkaisten vinyylilaarien plarailun mielenkiintoisesti. Trio perusti ilmaisunsa 1960-luvun jälkipuoliskon rockille. Mielenkiintoiseksi kuullun teki iskuryhmän vaivattomalta kuulostanut tapa uittaa sointiin niin psykedeelisiä sävyjä kuin dronesta tuttua hypnoottista jumitusta.

Reykjavíkurdætur revitteli puolestaan Húrrassa. Noin tusinan naisen kokoonpano räppäsi suohon kaupungin miesräpklikit ainakin asennemielessä. Islanniksi tipautetut tekstit kuulemma käsittelevät seksuaalista hyväksikäyttöä ja muita polttavia aiheita feministisestä näkökulmasta.

Vaikka asiakärki oli terävä ja agenda ilmeisen polttava, ulosanti tiukkui myös karnevalistista huumoria. Sormioista tykitetyt läskit biitit viestivät, että painavat riimit oli tarkoitettu tanssittaviksi.

Arvovaltaa peliin

Turnauskuntonsa jo aiemmin todistaneista paikallisista sykähdyttivät erityisesti Inferno 5 ja Agent Fresco.

Inferno 5 on eurooppalaisen elektron tienraivaajia. Moneen ehtinyt ryhmä vieraili jo vuoden 1992 Turun Down by the Laiturin Karvaslaituriöljy-konemusiikkitapahtumassa. Inferno 5:n faneihin kuuluu Airwaves-promoottori Grímur Atlason, joka kertoi keikan hulinassa opetelleensa junnuna tanssimaan koplan tahtiin.

Kollektiivi rahtasi lavalle kotitekoisia vermeitä. Arsenaaliin kuului oksista tehty, mitoiltaan harpun kokoinen sähköbasso, lyömäsoitinkioski kilkuttimineen ja valoineen sekä sormiokompleksi, joka koostui urkuharmonista, synasta ja kaikenlaisista ulkomusiikillisista ulokkeista peilipallosta dalimaisesti valuvaan klaviatuuriin.

Inferno 5
Inferno 5

Muusikoiden ja tanssijan kokoonpano astui lavalle naamioituneina. Kuultu ja näytelty sävelteos muistutti yhtä lailla Einstürzende Neubautenin anarkiasta kuin Airwavesin päätteeksi esiintyneen Flaming Lipsin teatraalisesta puolesta. Hämmentävän ITE-taiteen viimeisteli elokuvallinen ulottuvuus: taustalle heijastettiin taivaankappaleiden kuvia ja mykkäfilmien pätkiä.

Jos Inferno 5 mykisti joka tavalla, Agent Fresco väläytti Blue Lagoonin Lava-ravintolan keikallaan, mistä kovat livebändit on tehty perinteisessä mielessä. Yhtyeen dynamo on kaikkialle ehtivä solisti Arnór Dan Arnarson. Niin ikään Ólafur Arnaldsin kanssa työskennellyt laulaja huokui karismaa sekä läsnäolollaan että fraseerauksellaan – käheys balansoi hienosti miehen räjähtävää kinetiikkaa.

Mukaansatempaava veto sai silminnähden krapulaisen yleisön liikkumaan ja hikoilemaan tuskan ihohuokosistaan lauantain iltapäivän aluksi. Sähäkästä iskusta kertoi myös uusi materiaali, jota bändi annosteli maistiaisiksi tulevalta pitkäsoitoltaan.

Tämän hetken isoimmista vientinimistä Airwavesiin ehti Ásgeir. Hän valtasi Harpa Silfurbergin puhaltimien ja jousien kera. Niukin naukin parikymppinen laulaja-lauluntekijä näyttää selviytyneen hyvin kysynnän tuomista haasteista – lavalla Ásgeir vaikutti edelleen vaatimattomalta itseltään lymytessään kitaran ja sormion takana. Uudet, avarretut sovitukset In the Silencen materiaalista vyöryivät komeasti suuressa salissa, melankoliaa peittämättä ja sinisävyistä tinkimättä.

Reykjavíkurdætur
Reykjavíkurdætur

Yhtä lailla Fufanu on ottanut paikkansa, joskin toistaiseksi vielä Ásgeiria pienemmässä mittakaavassa. Silkka uteliaisuus sekä tieto kollien lavaiskusta veti Laundromat Cafén aivan tappiin. Juottola oli niin täynnä, että osa porukasta fiilisteli keikkaa kadulla syysviimaa pelkäämättä.

Syy suosioon vahvistui näyttökeikalla. Bändin vire oli vahva, ja täpötäysi baari kannusti poikia henkisesti vieläkin kovempaan rutistukseen. Tanakkapoljentoinen groove, joka oli kieritelty funkin rasvaisessa alkuaineessa, olisi tosin vaatinut ympärilleen tilaa tanssia. Sugarcubesin Einar Örn ei ole suotta hehkuttanut poikansa Hrafnkell Flóki Kaktus Einarssonin lavaiskua.

Ääripäät mukana

Mittakaavaa Airwavesille antaa esiintyjämäärän lisäksi myös muilla tavoin mitattavat asiat. Joku oli esimerkiksi laskenut tapahtumassa käytettyjen, yhteen liitettyjen kitarapiuhojen yltävän kiertämään Islannin ympäri ehkä jopa kahdesti.

Useampi metri soitinjohtoa oli alkuperäisessä käytössä Muckin ja The Vintage Caravanin keikoilla. Bändit edustivat ehkä Airwavesin raskainta rocktarjontaa. Muck moshasi ja rokkasi ilman että esikuvat paistoivat läpi edes kipakoimmissa käänteissä.

JEKS
JEKS

Punkilla karkaistu hardcore sekä ripaus boogie-vimmaa toivat metalloituun soundiin hyväntuntuista maanläheisyyttä. Muck on syystä saavuttanut vankan kulttimaineen kotisaaren ulkopuolellakin. Koetun perusteella mikään ei ole sen tiellä, etteikö rymänderiryhmä voisi ottaa seuraavaa askelta urallaan eteenpäin.

The Vintaga Caravan toi energisyydessään ja näyttämishalussaan mieleen alkuajan Peer Güntin. Laulaja-kitaristi Óskar Logi Ágústssonin johdolla riffijyräys kantoi kohtalaisen mukavasti uhmakkaan esiintymisen parina. Alle parikymppiset kaverit olivat omaksuneet klassisen äijärockin eleet ja otteet, ja kun tulevaisuudessa ikä ja kokemus tuovat niiden rinnalle vielä jotain aidosti omaa, paletti alkaa olla hallussa.

Airwavesiin mahtui myös avantgardea. Sillä saralla vuoden vavahduttavimmasta taidepläjäyksestä vastasivat Jóhann Jóhansson ja Islannin sinfoniaorkesteri. Jóhannssonin The Miners Hymns yhdisti koneet moderniin orkesterisointiin sekä Bill Morrisonin dokumenttifilmiin.

Paikoin teknosti jylissyt opus vei ajatukset paitsi Pohjois-Englannin kaivosseuduille, myös industrial-sfääreihin. Poliittisesti latautunut teos upeine visualisointeineen sykki suuren ensemblen myötä huikeaa dynamiikkaa sekä runollista kone-estetiikkaa. Jóhannsson rakensi vankan sillan nykyisyyden sekä menneen maailman ja kaivosyhteisön sisäsyntyisen kulttuurin välille – viimeistään finaalin bassovyörytys muistutti kuinka läheinen yhteys maailmoillamme on.

Ulkomaan vahvistuksista jäivät mieleen Ibibio Sound Machine, PHOX ja Vorhees. Afrikkalainen rytmitornado Lontoosta, kettumaisen tyylikäs amerikkalaiscombo ja yhden naisen empatiaorkesteri olivat juuri sopivankokoisia nimiä synnyttääkseen intiimin keikkaelämyksen Reykjavikin puitteissa.

Ibibio Sound Machine
Ibibio Sound Machine

Kahdeksanjäseninen Ibibio Sound Machine toi eksoottisen tuulahduksen hyiseen Pohjolaan. Tiheä groove highlifen hengessä nosti sykettä jo katsoessa. Ilmankos joukkio kelasi yleisömassasta täydellisesti eläytyneitä tanssisuorituksia.

PHOX-septetti erottui pitkälle solistinsa Monica Martinin ansiosta. Hyvä ääni ja leikkisä lavaolemus latasivat sisällöllistä ja ulkoista dramatiikkaa popahtavaan settiin.

Amerikkalainen Vorhees sai saman aikaan yksin, pääosin itseään sämpläten. Yleisvaikutelma oli kuitenkin yllättävän orgaaninen. Muun muassa M.I.A:lle, MGMT:lle ja Cat Powerille ääntä tehnyt nainen rakensi vahvan kontaktin yleisöön ja houkutteli kulmikkailla äänikollaaseillaan kuulijat syttymään tarinoihinsa.

Suomen värit veti salkoon Jaakko Eino Kalevi Savolainen. Työmyyrä ahkeroi Islannin reissullaan useita keikkoja, muun muassa Nordic Playlist Radio Barissa ja Gamla Bíóssa, jossa hän popitti täyttä tupaa.

Hyväntuulinen läsnäolo välittyi kuulijoihin. Salillinen eli mukana ovisyvennystä myöten yhtä lailla hattaramaisen kevyet popkiemurat kuin tummemmat pulssit JEKS:n spontaanin herkkyyden ja rumpalin luoman sykkeen tarttuessa juhlakansaan.