Johnny Winter on kuollut – Lue bluesrockin legendan henkilökuva

Jaa Facebookissa

Johnny Winter on kuollut. Bluesrock-legenda menehtyi Zürichissä, Sveitsissä, hotellihuoneessaan 16. heinäkuuta 70 vuoden ikäisenä.

Heikki Holmaranta haastatteli Winteriä muutama vuosi takaperin. Rytmissä syksyllä 2012 julkaistu haastattelu on luettavissa alta. Haastattelun lopussa mainitun albumin on määrä ilmestyä tänä syksynä.

Henkilökuvassa Johnny Winter

Johnny Winter on taatusti maailman vääränvärisin bluesmies. Valkoihoinen albiino soitteli jo teini-iässä 50-luvulla mustien miesten musiikkia, eikä tehnyt elämästään helppoa punaniskojen Teksasissa.

Johnny varttui konservatiivisessa Beaumontin kaupungissa Teksasissa, joka oli kaikkein pahimpia rotuennakkoluulojen pesäkkeitä 1950-luvun USA:ssa. Vaikka kaupungissa oli verisiä rotumellakoita, Winter ei epäröinyt vierailla mustien klubeissa ja imi itseensä rakkauden bluesiin diggailemalla muun muassa Muddy Watersia – josta tuli hänen uransa suurin vaikuttaja – ja B.B. Kingiä livenä. Välillä nuori mies tunki itsekin lavalle. Ensimmäisen rock’n’roll-bändinsä Johnny perusti yhdessä multi-instrumentalistiveljensä Edgarin kanssa jo 15-vuotiaana.

Skandinavian turneensa aattona Johnny Winter naureskelee leveästi teksasilaisittain muistellessaan vuoden 1962 tapahtumaa, jolla oli käänteentekevä vaikutus tuolloin 17-vuotiaan kitarasankarin uralle.

”Kuulin sattumalta radiosta, että B.B. King on tulossa kaupunkiin soittamaan Raven-nimiseen klubiin. Minulla oli kaikki B.B. Kingin levyt ja menin tietysti keikalle. Klubilla minä ja kaverini pyysimme kerta toisensa jälkeen Kingiltä, että ’please B.B., päästä minut soittamaan’, ja pelkäsin koko ajan, että hän lopulta käskee minun painua helvettiin. Lopulta King kyllästyi aneluihin ja suostui.”

Onko totta, että B.B. King lainasi sinulle omaa kuuluisaa Lucille-kitaraansa?

”Kyllä se on totta. Hän antoi minun soittaa kitarallaan, omaani minulla ei ollut edes mukana. Enkä ollut koskaan ennen soittanut mustalle yleisölle. Vetoni jälkeen yleisö kuitenkin nousi seisomaan ja antoi minulle aplodit. It was a big thrill to me to play for B.B!”

Soittopiireissä on vuosia pyörinyt legenda, jonka mukaan Winter soitti myöhemmin anonyymina yhdessä myös Jim Morrisonin ja Jimi Hendrixin kanssa, mutta tämän kolmen Jiin salaisen yhteissession Winter torpedoi.

”En koskaan soittanut Jim Morrisonin kanssa. Itse asiassa en edes tavannut Morrisonia. Mutta Jimin (Hendrix) kanssa soitin useaan eri otteeseen, ja se oli aina hienoa. Rakastin hänen kitaransoittoaan, se oli upeaa, mutta en tuntenut Jimiä sen paremmin.”

Pikkukaupungista maalaistähdeksi

Johnny Winterin ainutlaatuista kitaransoittotaitoa, lauluääntä ja lahjakkuutta alleviivaa lukuisten suurten tähtien kiinnostus miehen soittoon Johnnyn ollessa vielä pienen bluespiirin ulkopuolella tuntematon.

Winter julkaisi vuonna 1968 ensimmäisen albuminsa The Progressive BluesExperiment, jolla hän omien sävellystensä lisäksi coveroi tuttuja blues-klassikoita. Sen jälkeen itse Mike Bloomfield kutsui nuorukaisen mukaansa keikalle New Yorkin Fillmore East -klubille, jota muusikot kutsuivat tuolloin vaatimattomasti nimellä ”The Church of Rock and Roll”.

Columbia-levy-yhtiön tyyppejä oli sattumalta yleisössä, ja hurjannäköisen ja kuuloisen Winterin suvereniteetti kitaran varressa yhdistettynä villiin lauluääneen teki levypomoihin niin valtaisan vaikutuksen, että Johnny kirjoitti historian rahakkaimman levysopimuksen, ja äänitti vuonna 1969 omaa nimeään kantavan läpimurtoalbuminsa. Levy sisälsi kappaleita kuten Dallas ja Good Morning Little School Girl, joita Winter on kelannut keikoillaan yli neljäkymmentä vuotta.

Ensimmäisen Columbia-albumin jälkeen Johnny Winter tunnettiin kaikkialla, ja seuraavina vuosina hän nousi blues-rockin epäviralliseksi kuninkaaksi ja edelläkävijäksi. Winter laajensi omaa repertuaariaan, ja yhdisti samalla blues- ja rockpiirit imemällä musiikkiinsa vivahteita voimissaan olevasta brittibluesista sekoittamalla sitä omaan southern-soundiinsa ja traditionaaliseen bluesiin. Näinä vuosina taltioitiin muun muassa coverit Johnny B. Good (C. Berry) ja Highway 62 Revisited (B. Dylan), jotka ovat ajan myötä muodostuneet originaalien veroisiksi klassikoiksi.

Winterin albumit ja keikat toivat miehelle maineen aikamme parhaiden kitaristien joukossa. Ei ole listaa tai äänestystä, josta Winterin nimi puuttuisi.

Johnny ja Muddy

Johnny Winterin tärkein esikuva ja innoittaja oli Chicago bluesin isä Muddy Waters. Winter näki esikuvansa lavalla jo ala-ikäisenä, ja mainitsi usein haaveilevansa soittamisesta Watersin kanssa.  Viimein vuonna 1977 Winter toteutti haaveensa, kun kaksi mestaria aloitti ainutlaatuisen menestyksekkään yhteistyön Muddy Watersin comeback-albumin myötä.

Winter kertoo mielellään projektista, jonka aikana hän tuotti kaikkiaan neljä Muddyn albumia, joilla myös soitti idolinsa rinnalla.

”Pidin Muddy Watersista paljon niin henkilönä kuin muusikkona. Olin kuunnellut Muddyn musiikkia 12-vuotiaasta asti, ja tapasimme ensimmäisen kerran Austinissa, Teksasissa jo vuonna 1967. Kymmenen vuotta myöhemmin tuotin hänen albuminsa Hard Again. Teimme yhdessä kaikkiaan neljä Muddyn levyä, jotka myös tuotin, ja niistä peräti kolme sai Grammyn”, Winter muistelee jo edesmennyttä blueslegendaa, ystäväänsä ja suurinta esikuvaansa.

Yhteistyö poiki lisäksi yhden Grammyn Johnny Winterin omasta albumista Nothin´ But the Blues, jolla vastavuoroisesti taustalla soitti Muddy Watersin yhtye.

Paluu pohjalta juurille

Johnny Winter teki vuoteen 1992 asti säännöllisesti levyjä, mutta raju kiertäminen vaati veronsa, ja mukaan mahtui todella vaikeita huumeiden ja alkoholin sumentamia vuosia.

”Kun minua pyydettiin Winterin bändiin kitaristiksi vuonna 2000, olin järkyttynyt enkä ollut uskoa silmiäni. Tiesin, että Johnny oli huonossa kunnossa, mutta en ymmärtänyt kuinka alas hän oli vajonnut. Vuosia jatkunut metadonin ja alkoholin käyttö 90-luvulla olivat tuhonneet täysin hänet ja hänen äänensä”, Winterin yhtyeen kitaristi, tuottaja ja ennen kaikkea läheinen ystävä Paul Nelson, joka auttoi Johnnyä saamaan bootsit jälleen oikeaan suuntaan muistelee.

”Olin shokissa ja tiesin, että minun on ystävänä tehtävä jotakin. Tänään Johnny on täysin raitis; ei huumeita, ei alkoholia eikä edes tupakkaa. Miehen tämänhetkinen kunto ja menestys ovatkin aivan uskomatonta. Kun aloimme suunnitella Roots-albumin äänityksiä, tiesin, että levyn on onnistuttava sillä se on pitkän tauon jälkeen viimeinen mahdollisuus paluulle. Ja niinhän siinä kävi.”

Roots

Viime vuonna Johnny Winter lopulta palasi seitsemän vuoden tauon jälkeen studioon ja äänitti hienon Roots-albumin. Winter selvästi nauttii päästessään soittamaan tuttujen tähtien Warren Haynesin, Vince Gillin ja kumppaneiden kanssa, mutta mukana on konkarien lisäksi myös tämän päivän tähtiartisteja kuten Derek Trucks ja Susan Tedeschi. Legendan maine on yhä vahva – Winter on ollut ja tulee olemaan esikuva monelle kitaristisukupolvelle.

”Rootsilla on biisejä, joita kuuntelin kun olin vasta aloittelemassa kitaran soittoa 50-luvulla. Koko sessio oli hieno – kuin olisin aloittanut kaiken taas alusta. Olin soittanut kaikkien vierailevien tähtien kanssa jo aikaisemmin lavalla, ja homma toimi studiossakin koko ajan hienosti ja meillä oli todella hauskaa”, muistelee kitaravelho selvästi tyytyväisenä.

Viihdyt albumilla omimmalla mukavuusalueellasi. Onko kitarointisi klassista bluesia sisältävällä Rootsilla erilaista kuin aiemmin?

”Minun soittotyylini ei ole muuttunut paljoakaan vuosien saatossa. Se on pitkälti samanlaista kuin urani alussa, ja sen voi kyllä kuulla Rootsilla, yeah. Vedän kiertueella muutaman rockn´n´roll-kappaleen, kuten Good Morning Little Schoolgirlin ja tietysti Johnny B.Gooden, mutta itse en ole oikeastaan koskaan kokenut olevani rokkari. Rakastan 50-luvun rock´n´rollia, kuten Chuck Berryä, mutta musiikki jota soitan Rootsilla, eli klassinen blues on sitä, jota haluan soittaa ja mistä pidän eniten.”

Rootsin tuottanut Paul Nelson tarkentaa: ”Rootsin idea oli, että Johnny soittaa kappaleita artisteilta, jotka vaikuttivat häneen nuorena. Lisäksi pyysin mukaan joka kappaleelle vierailevan tähden, ja valitsin jokaiselle artistille juuri hänelle sopivan kappaleen. Usko tai älä, mutta kaikki Johnnyn lauluosuudet tehtiin yhdellä otolla, and ’he kicked ass’, se oli aivan mahtavaa. Johnny ei ole vuosiin ollut tällaisessa vedossa. Sen ovat huomanneet kaikki niin studiossa kuin kiertueella. Sen huomaa hänen silmistäänkin.”

Winter kurittaa kitaraansa Rootsilla seitsemän vuoden tauon jälkeen loisteliaasti ja lauluääni rouhii kautta albumin sopivan rosoisesti. Miehen soitosta kuulee aidon rakkauden musiikkiin, jota hän on pikkupojasta asti kuunnellut.

Ura täynnä huippukohtia

Johnny Winter on legenda millä mittapuulla tahansa. Hän oli ensimmäisen Guitar Player -lehden kannessa, hän on ollut huipulla kuudella eri vuosikymmenellä ja saanut lukuisia palkintoja sekä kunniaosoituksia, mutta kun kysyn häneltä pitkän uran upeinta hetkeä, en saa edes kysymystä valmiiksi, kun Johnny jo vastaa epäröimättä.

”Vuonna 1968 minut valittiin Blues Foundation Hall of Fameen. Se on minulle suurin mahdollinen kunnianosoitus. Olin ensimmäinen valkoinen muusikko, joka sai tämän kunnian, ja se on urani ehdoton huippukohta.”

Kun haastattelu on jo loppumassa, tuottaja Paul Nelson pudottaa vielä pommin tulevan levyn tiimoilta.

”Menemme ensi joulukuussa studioon, ja mukaan seuraavalle levylle ovat tulossa muun muassa Dr. John, Mark Knopfler, Billy Gibbons ja Eric Clapton. Jos Roots levy oli upea niin seuraavasta albumista tulee täysin mieletöntä!”

Johnny Winterin nimessä on edelleen maagista vetovoimaa.