Jazznatseja, hyytynyt hymy Lordi-maskissa ja pikkukylän hylkiö Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla

Jaa Facebookissa

Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaali järjestetään 18.–28. syyskuuta. Ohjelmistossa on jälleen useita musiikkielokuvia ja elokuvia, jotka eivät ole varsinaisia musiikkielokuvia, mutta sivuavat popkulttuuria. Jukka Hätinen heittäytyi edellä mainittujen liikkuvien kuvien maailmaan – alla toinen erä Rakkautta & anarkiaa -arvioista. Ensimmäiset kolme arviota löytyvät tämän linkin takaa.

Whiplash
rytmi_arviot_5
Andrew (Miles Teller) opiskelee rumpaliksi maineikkaassa jazz-akatemiassa New Yorkissa. Legendan maineessa oleva opettaja Fletcher (J. K. Simmons) ajaa oppilaansa äärirajoille, sillä hänen mielestään suureksi artistiksi ei pääse ilman viimeistä selästä tuuppausta.

Hank Levyn Whiplashiä opiskellaan pieteetillä, joka hengästyttää teatterin penkilläkin. Jazzista tulee itsevarmuuttaan etsivälle Andrew’lle tärkeämpää kuin itse elämä – Simmonsin roolihahmon kehittyessä sadistisemmaksi kuin Kylmässä ringissä.

Damien Chazellen esikoisohjaus on jo kerännyt palkintoja, eikä syitä tarvitse elokuvan nähtyä ihmetellä. Uskottavan tarinan ja loistavien näyttelijäsuoritusten ylle saadaan otteessaan pitävää jännitystä ja hermoja kiristävää piinaa – ympäristössä, jossa niitä ei olla totuttu näkemään. Varo ettet purista rystyset valkoisena käsinojia aivan koko elokuvaa.

Monsterimies
rytmi_arviot_4
Pelko siitä, että Lordi-dokumentti paljastuu Lordi-lasien läpi kuvatuksi Lordi-mainokseksi osoittautui turhaksi. Euroviisuvoittoaan kauppatorilla hurraavan suomalaismassan edessä juhlinut Mr. Lordi, Tomi Putaansuu, seisoo samalla paikalla muutamaa vuotta myöhemmin – tuulisella, tyhjällä torilla, velkataakan ja vastoinkäymisten alle tukahtumaisillaan.

Monsterimies kertoo rehellisesti ja jopa rohkeasti, mitä yhtyeelle tapahtui, kun hetken kestänyt Euroviisuhuuma päättyi. Jokaista eteen otettua askelta tuntuu seuraavan kaksi taaksepäin.

Monsterimies on henkilökuva Putaansuusta, mutta samalla raadollinen kertomus musiikkimaailman karusta arjesta ja jatkuvasta taistelusta yleisön huulilla pysymiseksi. Surumielinen elokuva pysyy kiinnostavana ja Monsterimiestä voi suositella varauksetta myös muille kuin Lordi-faneille.

Viekö intohimoinen suhtautuminen hirviöihin Putaansuun ennenaikaiseen hautaan vai tekeekö pään seinään hakkaaminen hänestä katkeran vanhan miehen? Ei onneksi kumpaakaan, mutta lohdullisen lopun tarjoava dokumentti on Lordille vain välitilinpäätös.

Metalhead
rytmi_arviot_3
Maitotilan poika menehtyy kohtauksessa, joka lähentelee camp-huumoria. Islantilaiselokuva pysyttelee sen jälkeen kuitenkin pikimustalla huumorilla höystetyn draaman ja kasvutarinan puitteissa. Perhe käsittelee surua kukin omalla – kenties epäterveellä – tyylillään.

Tytär Hera kapinoi kasarihevin ja kotipolttoisen parissa. Pienessä kylässä kukaan ei ymmärrä häntä ja hengenheimolaisia löytyykin Norjassa päätään nostavasta black metal -liikkeestä. Tarina olisi helppo siirtää Suomen maaseudulle.

Juoni kehittyy alussa töksäytellen, jonka jälkeen jääkin paikalleen junnaamaan. Uusi vaihde syvyyksineen ja käänteineen löytyy onneksi ennen tylsistymistä. Tarinan opetukset ovat: uskalla kiivetä kaupunkiin menevän linja-auton kyytiin ja Symphony of Destruction on pirullisen tarttuva biisi.