Hyvän musiikin katselmus – Gregory Porter, Hauschka, Magma ja monta muuta Jazzkaar-festivaalilla

Jazzkaar-festivaalille mahtui kaikkea Gregory Porterin soulista Magman protoprogeen.
Jaa Facebookissa
Kuva: Matti Komulainen

Matti Komulainen vietti Tallinnan Jazzkaar-festivaalilla kokonaisen viikon. Festivaaliraportin toinen osa on luettavissa alla – ensimmäisten päivien tapahtumat löytyvät tämän linkin takaa.

Jazzkaar 17.–25.4. Tallinna – osa 2

Ohjelman moni-ilmeisyys korostui Jazzkaarin jälkimmäisellä puoliskolla. Tallinnassa soittivat loistavat keikat torstain ja lauantain välillä muun muassa soulmies Gregory Porter, multi-instrumentalisti Mathias Eick, elektrokokeilija Ingrid Lukas, pianisti-ilveilijä Hauschka ja progen suurlähettiläs Magma.

Jazzkaar levittäytyi ohessa koko kaupunkiin ja sieltä ulos. Urbaanin projektin nimissä livesoittoa tarjoiltiin esimerkiksi ravintoloiden lounasmusiikkina, laivaterminaalissa, junassa, raitiovaunussa, lentokentällä, kouluissa, keskiaikaisilla aukioilla sekä jopa tavaratalo Kaubamajan näyteikkunassa.

Tämän vuoden valopilkut olivat luonteva jatko jo 26. kerran järjestetylle festivaalille. Itse asiassa perinteet velvoittavat hyvällä tavalla. Erittäin onnistunut ohjelma ilmentää laaja-alaisuutta ja avoimuutta uusille ideoille, minkä johdosta Jazzkaarissa ovat esiintyneet vuosien saatossa niinkin erilaiset gurut kuin Bobby McFerrin, Angie Stone, Chick Corea, Dianne Reeves, Jan Garbarek, Richard Bona, John Scofield ja Charles Lloyd.

Sielunhoitoa mestarilta

Gregory Porter teki vaikutuksen loppuunmyydyssä Nordea Kontserdimajassa torstaina. Kun nykysoulista tuntuu kadonneen kaikki sielukkuus joka nosti Ray Charlesin, Sam Cooken, Otis Reddingin ja Marvin Gayen kaltaisten alan pioneerien musiikin ihmiselämän mustista murista taivaisiin, areenalle astui sielunhoidon uusi mestari.

Tunne ja lataus olivat pudottaa tuolilta. Solistin läsnäolo oli omaa luokkaansa, ja vahva bändi loi täydelliset puitteet soulin ja jazzin fuusioinnille. Saksofonisti-huilistin, basistin ja rumpalin täydentämästä kvartetista erottui erityisesti pianisti Albert ”Chip” Crawford – klaviatuurityöskentely eli tarkasti Porterin laulujen riemun ja bluesin.

Miehen albumit sekä yhteistyöprojektit kuten Issues of Life – Features and Remixes ja Zbonics: Time to Do Your Thing ovat tuoneet Porterille miljoonia faneja ympäri maailman mutta antaneet silti vaillinaisen käsityksen hänen todellisesta lahjakkuudestaan. Livenä Porter rinnastui ulosanniltaan ja tekniikaltaan amerikanafrikkalaisen musiikin suuruuksiin ilman että kuulosti missään vaiheessa keneltäkään heistä edes Work Songin kaltaisessa standardissa.

Kappaleista esimerkiksi No Love Dying kasvoi veret seisauttavaksi tutkielmaksi parisuhteen kipupisteistä klassisiin välähdyksiin, Be Good (Lion’s Song) puolestaan peilasi monimerkityksisesti olemassaolon perusteita. Jazzeinta materiaalia settilistassa edusti Lonesome Lover (Liquid Spirit), Max Roachin ja Abbey Lincolnin jazzklassikko vuodelta 1962. Ensemble liukui siitä Hit the Road, Jackiin, jota Porter maustoi svengaavalla scatilla. Illan helmiä oli niin ikään 1960 What? – amerikkalaisen yhteiskunnan läpivalaisu kuljetti kylmät väreet selkäpiihin.

Neljä encorea ja seisoviltaan annetut aplodit kuvastivat yhtä lailla yleisön kuin esiintyjän tunteita. Heittäytymiskyky kiteytyi illan viimeiseen lauluun. Yksin ilman säestystä jalkeillaan olevalle salilliselle tulkittu Mona Lisa jäi soimaan mieleen Porterin uutena tulkintana, ei Nat King Cole -ikivihreänä.

Sähköpiiskaa Norjasta ja Virosta

Telliskivessä aisteja hiveltiin sähköisissä ja sähköistävissä tunnelmissa. Elämyskeskuksen Vaballa Lavalla norjalainen ECM-tähti Mathias Eick juhlisti uuden albuminsa Midwestin julkaisua.

jazzkaar-MathiasEick

Trumpetisti-kosketinsoittaja-kitaristin, pianistin, basistin sekä kahden rumpalin kokoonpano viritti lavalla eeseeämmämäistä fuusiota, jossa viileää trumpettisoundia tanakoitettiin mehevällä tuplarumpusettisykkeellä, abstrakteilla piano-ornamenteilla ja jykevällä, pedaalein pedatulla bassotyöskentelyllä.

Levyn akustinen ja folk-sävyinen linja oli livenä muokattu sähköisemmäksi. Klangi oli ponnekas mutta ilmava, ja Eickin välikommenteista välittyi kuva hyväntuulisesta ja leikillisestä lähestymistavasta. Encoreksi säästettiin raita Porvoo, olihan vierailu sinne tehnyt vaikutuksen Eickiin ja porukkaan.

Saman rakennuksen toisessa päässä sijaitsevassa Punasessa Majassa elektroniikka oli vielä vahvemmin läsnä. Ingrid Lukasin Meets Dance -projektissa koneet olivat pääroolissa, vaikka kokoonpanossa oli myös perinteisiä instrumentteja. Keskeistä oli myös visuaalisuus: Rene Kösterin koreografioima tanssi loi soitteille näyttävät puitteet.

jazzkaar-Ingrid-Lukas

Virolaisen, mutta Sveitsissä viime vuodet viihtyneen, Lukasin ilmaisu oli rouhevaa ja sulokasta samalla kertaa. Kytkös eurooppalaiseen elektrokenttään on vahva – naisen uuden, tavattoman kiehtovan Demimonde-levyn tuottajiin lukeutuu muun muassa sveitsiläinen pianisti zen-funk-minimalisti Nik Bärtsch. Täydelle tuvalle heitetty keikka toimi hienosti. Hetkittäin koplan sointi toi mieleen islantilaisen nousevan supernimen Samarisin – tulta ja jäätä samassa paketissa.

Hauschkasti preparoidulla pianolla

Elämystäytteisen torstain jälkeen perjantai saattoi hyvinkin olla tämänvuotisen Jazzkaarin kiireisin päivä, mikäli painotti valinnoissaan nimenomaan festivaalin nimessään kantamaa linjamääritettä.

jazzkaar-Carrot-Lights

Billie Holiday -tulkinnoista koostuneen Liisi Koiksonin konsertin jälkeen Carrot Lights svengasi varsin erilaisissa jazzvirityksissä Punasessa Majassa alkuillasta. Virolaistrio veti sähköistä, rajoja kokeilevaa räimettä. Solisti Laura Remmel loisti juhlatamineissa show’n keskiössä läppärinsä kanssa. Omintakeinen äänimaailma hahmoteltiin bitikkäillä ja akustisilla elementeillä pianisti Joel Remmelin toimiessa kokonaisuuden musiikillisena ankkurina.

Hauschka alias Volker Bertelmann myöhästyi lentosähläyksien vuoksi puolisentoista tuntia ilmoitetusta ajasta. Se ei miestä painanut vaan saksalaispianisti hoiti keikkansa hyväntuulisesti ja pitkän päivän rasituksista piittaamatta.

Hauschka kääntää käsitykset pianon mahdollisuuksista ylösalaisin. Miehen käsittelyssä preparoitu Steinway & Sons -flyygeli muuttuu tarvittaessa nakuttavaksi rytmikoneeksi tai kasvaa kokonaiseksi bändiksi. Apuna hän käyttää kaikkea puukiiloista teippauksiin ja pingispalloista mikrofoneihin, joiden signaalia muokataan pianon viereen kootuilla efektilaitteilla. Jo soundcheckissä kävi ilmi, että flyygelin konehuoneen viritykset mahdollistivat reaaliaikaisen sämpläämisen luoman kerroksellisen soiton ohella monenlaisia rytmisiä ratkaisuja. Samalla instrumentin äänirekisteri laajeni pianosta cembaloon ja edelleen matalataajuiseen pulssiin ja kaikenlaisiin kirskahduksiin ja kolinoihin.

Keikalla Hauschka tarjosi huikean yhdistelmän yllättäviä äänimaailmoja ja vähäeleistä pianomusiikkia velmulla kierteellä. Düsseldorflainen kokeilija keskittyi soitteissa uusimpaan Abandoned City -levyyn ja ”aavekaupunkien yksinäiseen kauneuteen”. Telliskiven ruhjottu urbaanius sekä uudelleen käyttöönotto istuivat täydellisesti teemaan.

jazzkaar-Hauschka

Hauschkaa on verrattu Erik Satie’hin ja Steve Reichiin. Heidän äärimmilleen karsitun sarjallisen ilmaisun sijaan Hauschka on suorastaan barokkisen tuhlaileva. Kovaiskuisessa musiikissa on monia kerroksellisia tasoja ja soivia elementtejä sekä jytinää, mitkä yhdessä tuovat mieleen pikemminkin Kraftwerkin kuin mainitut minimalistit.

Illan alkupuoliskon tehosoittojaksoissa ulosanti olisi liikuttanut vaikka rave-ympyröissä. Jälkimmäisessä äänimatkassa Craco sivuttiin samannimisen Etelä-Italian autiokaupungin kaikuja. Soinnissa pilkahti upeaa, elegistä ja toisteista melodiikkaa, jota muokattiin kaiuilla, kierrolla ja efektoiduilla äänillä. Hetkittäin kilkutti cembalo vuosisatojen takaa, sitten taas lavalle virittäytyi täysi orkesteri, kun Hauschka piiskasi sähköistä kalustoaan.

jazzkaar-owen-pallett-yleiso

Samalla Vaballa Lavalla vähän jälkeen puolen yön aloittanut Owen Pallett hypnotisoi yleisönsä häpeilemättömän popilla ulosannillaan. Kanadalaisviulisti, -säveltäjä ja bändiliideri toi mieleen laulutyylinsä sekä kappaleiden rakenteen perusteella Agent Frescon ja Ólafur Arnaldsin kaltaiset avant-popin tienraivaajat. Kansa koukuttui kolmikon lumoihin ensi-iskusta – leijuntaa kuunneltiin silmät kiinni musiikkivirrassa keinuen.

Isoiskuinen finaali

Jazzkaaren moniulotteisuus ja genrejä kumartamattomuus korostuivat festivaalin päätöspäivänä lauantaina. Ohjelmaan mahtui lasten hiphop-jazzkonsertin ohella tiukimmatkin jazzkriteerit täyttävää, laulaja Cæcilie Norbyn ja hänen basistipuolisonsa Lars Danielssonin vähäeleistä duosointia monen muun esiintyjän lisäksi. Niistä ehkä yrmyin kokoonpano valtasi Telliskiven Punasen Majan alkuillasta.

Heavy Beauty on latvialais-virolainen huippumuusikoiden dream team. Liudas Mockunas tykittää bassofonilla Jaak Sooäär kitararevittelyn sekä basisti Henno Kelpin ja rumpali Andrus Lillepean maanjäristyskompin täydentäjänä.

jazzkaar-Heavy-Beauty

Monnon ja Sunn O))):n mieleen tuova, nimen oikeuttava pauhu ammensi dronen ja klassisen heavyn estetiikasta samalla kun Sooäär tikkasi kehiin kimuranttia kitarismia ja Mockunas tömisytti tannerta erittäin matalalta hönkivillä alataajuusresonansseillaan. Samalla Heavy Beauty edusti festivaalin jazzeinta tarjontaa: ilmaisussa freen rypistys ja polvianotkistavan porno poljento summautuivat mykistävästi.

Magma oli vuorostaan monelle festivaalin pääesiintyjä, ja hyvästä syystä. Rumpali Christian Vanderin johtama ranskalaisbändi edustaa teknisesti viimeisteltyä ja sävellyksiltään kompleksia musiikkia, joka rinnastuu haastavuudessaan jazzin vaativimpiin suuntauksiin. Festivaalin päätöspäivän toiseksi viimeisenä bändinä esiintynyt Magma olikin loistava kiinnitys Jazzkaarilta. Silminnähden hyväntuulisen yhtyeen keikka oli samalla Pohjois-Euroopan ainoa The Endless Tourilla.

jazzkaar-Magma

Vaballe Lavalle astuttuaan ryhmä keskittyi musiikkiin jättäen puheet minimiin. Magman keikka toimi aikakoneena. Kompromissiton progressiivinen rock latautui yhtä lailla äärimmäisen hiotusta ja sujuvasta soitosta kuin omintakeisesta kobaïa-kielestä, jolla Magman laulajakolmikko kasvatti soonista mahtia. Välähdys menneisyydestä -fiilistä lisäsi se, että bändi tarjoili varhaistuotantoaan, joka on samalla progen prototyyppikamaa.

Siihen rinnastuu myös ryhmä viimeisin julkaisu Slag Tanz – mikä sekin on kuin toisesta universumista verrattuna vaikkapa brittikollegoihin Genesisistä Yesiin, jotka ovat nojautuneet soundinsa modernisointiin ja keskittyneet kiertueillaan myöhempiin, pop-kytkyisiin hittitoisintoihin. Tässä suhteessa Magmaa voi verrata alan vaikuttajista lähinnä vain King Crimsoniin, jonka livekattaukset ovat säilyttäneet kiehtovuutensa suhteessa varhaissaavutuksiin.

jazzkaar-Jarred-Lawson

Ilmankos Vaba Lava -salissa näkyi runsaanpuoleisesti kuuntelijoita, jotka olisivat ikänsä puolesta saattaneet seurata Magmaa sen alkutaipaleelta 1960-luvun lopulta saakka. Kovalla äänenpaineella puskettu keikka oli samalla Jazzkaarin rokein.

Amerikkalainen pianisti-laulaja Jarrod Lawson sai kunnian päättää tämänvuotisen Jazzkaarin Punasessa Majassa puolenyön lähestyessä. Jamie Cullumin ja Michael Bublén tyylisen softjazzin suunnattoman sukseen myötä kysyntää on alan nousevillekin nimille. Lawson tarjoili hyvin hienostunutta piano- ja lauluorientoitunutta cityjazziaan Al Jarreaun hengessä. Yhdistelmä on magneettinen, ja teollisuuhistoriaansa piilottelemattomassa salissa nähtiinkin koko Jazzkaarin ajan kovin yleisöryntäys kyseiseen tilaan.