Heikki Salo kokee hengenheimolaisuutta Viljami Hautaviidan kanssa

Jaa Facebookissa

Rytmin “Oma idoli” -juttusarjassa seuraavana on vuorossa Heikki Salo. Jo edesmennyt teräsmies Viljami Hautaviita teki Heikki Saloon lähtemättömän vaikutuksen Lapuan Lyseolla.

”Teräsmies, hän on idolini. Nykyään mies on jo kuollut, mutta 70-luvun alkupuolella hän vieraili kerran koulullamme Lapuan Lyseolla. Nukkavieru verkkaripusero, matkalaukku täynnä nauloja ja hevosenkenkiä, kulmakarvat kuin meijeriharjat. Hän söi aterialla neljä ruisleipää, puoli kiloa voita, kaksikymmentä kananmunaa ja joi neljä litraa maitoa.

Kun hän asteli matkalaukkuineen koulumme pihaan erään välitunnin aikana, tiesimme, että päivästä tulisi satumainen. Teräsmies työntyi rehtorin kanslian ovesta sisään kuin puolen sentin puunappi pyhätakin lävestä, ja parin tunnin päästä koko koulun lukujärjestys oli sekaisin. Vasta myöhemmin kuulin, että mies suorastaan pakotti rehtorin tekemään esiintymisestään kaupat. That´s showbisnes!

Teräsmies löi kourallaan nauloja lankkujen läpi ja väänteli hampaillaan hevosenkenkiä mutkille ja rautakankia kaarelle. Mihin hän varastoi kaikki elämänsä aikana pilaamansa rautakanget? Me istuimme juhlasalin lattialla rivissä innostuksesta punaisina.

Hän työnsi avustajaksi ottamiensa poikien poskiin pottunuijan paksuisen etusormensa ja kaivoi väkisin esiin purukumit. Purukumi, tuo kaiken velttouden ja voimattomuuden alku! Ja sitten hanskat poikien kouriin ja nyrkkeilymatsi!

Nyt aikuisena tuon tapahtuman muisto rakentaa unenomaisen sillan lapsuuteni päiviin, siihen maailmaan ja todellisuuteen, jonka olen jo aikoja sitten menettänyt.
Minä en ole kovinkaan uskonnollinen luonne. Siksi kai minulle fanius sisältää samat ainekset kuin Aatamilla ja Eevalla ihmiskunnan ensimmäisessä synninteossa. En osaa vain kaukaa ihailla jumalaani. Haluan ehdottomasti, ja vieläpä ehdottoman huolettomasti, olla idolini kaltainen.

Herra Heinämäen Lato-orkesteri kiertää Suomen kouluja pari viikkoa keväisin ja saman verran syksyisin. Keikat myy Konserttikeskus, meidän ei tarvitse tipauttaa nyrkkiä rehtorin pöytään.

Kakarat killittävät meitä silmät ymmyrkäisinä. Lause voisi pidemmän päälle ärsyttääkin, ellen joka kerta näkisi sieluni silmin viidentenä jäsenenämme olevaa haamua, joka koikkelehtii sakkimme etunenässä lavalle. Legenda on jo yli satavuotias, me vasta puolivälissä. Hän on jo haamu, me eläviä.

Kun me poistumme lavalta, meitä on taas vain neljä. Paitsi ehkä silloin kun joku ekaluokkalainen ottaa hihasta kiinni ja antaa välittömän keikka-arvostelun: teidän konsertissa menee järki! Silloin meitä on taas viisi. Tai no, ehkäpä enemmänkin, paljonkin enemmän.

Katso Viljami Hautaviidan video täältä.

www.heinis.fi