U2 ja murtuneiden muurien soundi

Jaa Facebookissa
Vuonna 1991 U2 julkaisi seitsemännen levynsä Achtung Babyn, jolla bändi keksi itsensä uudelleen. Ei siksi että halusi, vaan koska sen oli pakko.

Vuonna 1991 U2 julkaisi seitsemännen levynsä Achtung Babyn, jolla bändi keksi itsensä uudelleen. Ei siksi että halusi, vaan koska sen oli pakko.

Kaksikymmenvuotiasta albumiklassikkoa juhlitaan nyt näyttävästi. Achtung Babyn uusintajulkaisua kaupataan monena eri versiona, tavallisesta cd-levystä messeviin erikoisbokseihin. Kahdessa deluxe-paketissa on mukana Davis Guggenheimin tuore dokumentti From the Sky Down.

U2 lähti lokakuussa 1990 Berliiniin Hansa Studiolle tekemään uutta levyä. Takana painoivat The Joshua Treen (1987) jättimenestys sekä Rattle and Hum -levy ja elokuva (1988). Bändi janosi jotakin uutta. Tuottajiksi pestattiin Daniel Lanois ja Brian Eno, jolle Hansa oli ennestään tuttu.

”Halusimme mennä jonnekin synkkään paikkaan. Jonnekin, jossa olisi elektronista särmää. Hansalla oli tehty valtavasti hyviä levyjä ja me halusimme hyödyntää paikan taikapölyä”, kertoo basisti Adam Clayton.

Berliinissä ja Saksassa tapahtui tuolloin jännittäviä asioita. Kylmä sota oli ohi, Berliinin muuri murtunut, kaupunki kaaoksessa, ilma täynnä optimismia, Itä- ja Länsi-Saksa yhdistymässä. Studio sijaitsi lännen puolella, mutta U2 majoittui ensin vanhassa Itä-Berliinissä.

”Me asuimme ensimmäisen viikon talossa, jossa sosialismin aikaan majoitettiin korkea-arvoisia vieraita Neuvostoliitosta. Minä nukuin Brežnevin huoneessa”, Bono muistaa.

Laulaja kertoo, että bändi oli eräänä iltana ollut ulkona myöhään ja palaili aamusella takaisin majapaikkaan.

”En löytänyt oikeaa huonetta ja menin kellariin peseytymään. Kun tulin kellarista ylös, eteisessä oli ainakin seitsenhenkinen perhe, siis isoisä, tätejä, setiä ja lapsia. Olin alasti, joten huutelin nurkan takaa, mitä te täällä teette. Hyvin ärtyneen näköinen mies kysyi minulta samaa ja minä sanoin, että asun täällä. Mies jatkoi huonolla englannilla, ettet taatusti asu, tämä ei ole sinun talosi, vaan minun isäni talo!”

Lopulta selvisi, että perhe oli tullut muurin murtumisen jälkeen etsimään sukunsa vanhaa kotia. Bändin piti lähteä vanhasta diplomaattitalosta hotelliin, jonka sisustuksessa oli Bonon mukaan käytetty vain ja ainoastaan ruskeaa väriä.

Adam Claytonin mukaan oli virhe mennä tekemään levyä talvella. Talvisen Berliinin kylmyys ja ankeus kuulemma värittivät vuosiksi hänen mielikuviaan koko Saksasta.

Kuilun partaalta

Berliini ei ollutkaan jännittävä ja inspiroiva, kuten bändi oli romanttisesti kuvitellut. Pian kävi ilmi, että nelikon omat näkemykset tulevasta levystä olivat ristiriitaiset, jos niitä kaikilla edes oli. U2 ajautui uransa ensimmäiseen pahaan umpikujaan.

”Pari ensimmäistä viikkoa meni niin, ettei tapahtunut oikein mitään. Me olimme ensin optimisitisia, mutta aloimme nopeasti turhautua. Epäilyksen jäätävä tuuli puhalsi. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta kaikki hokivat mielessään, että voi paska, tästä ei nyt tulekaan mitään”, kitaristi Edge kertoo.

Bändillä oli jonkinlainen idea siitä, mitä se halusi, mutta kukaan jäsenistä ei osannut vastata kysymykseen ”miten”.

”Halusimme tehdä rytmisempiä ja elektronisempia biisejä, mutta emme osanneet”, Adam Clayton tiivistää.

Bonon mukaan materiaalia kyllä oli, mutta se oli aivan jalostamatonta. Yksittäisten riffien ja ideoiden päälle ei voinut rakentaa mitään, kun kokonaiskuvasta ei ollut kellään mitään käsitystä.

Bono ja Edge olivat säveltäneet aiempaa enemmän kahdestaan, eivätkä Clayton ja rumpali Larry Mullen Jr. saaneet ideoista noin vain kiinni.

”Biisit eivät olleet valmiita. Se oli ongelman ydin. Mutta minä ja Edge demonisoimme Larrya ja Adamia, kun he eivät ymmärtäneet ideaamme. Heistä tuntui varmasti tyhmältä, kun olimme lähteneet pois kotoa ja jäädyimme siellä keskellä talvea, eivätkä he ymmärtäneet, minkä ihmeen takia”, Bono miettii.

”Kysymys oli kommunikaation puutteesta”, Mullen tiivistää.

U2 alkoi tapella keskenään ja jakautui kahtia. Tuottaja Lanois otti rytmisektion puolen ja Bono ja Edge olivat vastapuolella.

”Meillä oli aiemminkin ollut huonoja studiopäiviä, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa mieleen se kysymys, että onko tämä homma kokonaan ohi”, Edge sanoo.

”Berliinin muuri oli murtunut ja me rakensimme studiossa uusia muureja välillemme. Ulkona tehtiin historiaa, mutta U2 oli vaarassa vaipua historiaan”, Bono maalailee.

Lanois ei enää tiennyt, mitä ihmettä tekisi kiukuttelevien supertähtiensä kanssa. Eno vieraili studiossa vain silloin tällöin, koska halusi säilyttää riittävän etäisyyden projektiin.

Bändi päätti pakata tavaransa ja palata Dubliniin mietiskelemään levynteon mielekkyyttä. Eräänä viimeisistä Berliinin-päivistä Edge sattui esittelemään paria soinnutusideaansa.

”Daniel sanoi, että soitapa niitä vuoron perään, katsotaan mitä tapahtuu. Tein työtä käskettyä, kaikki innostuivat ja päätimme kokeilla juttua isossa soittotilassa. Kun aloimme soittaa sitä, siinä huoneessa tapahtui jotain hyvin voimakasta”, Edge kertoo.

Bono otti mikrofonin ja improvisoi sointujen päälle jotakin, ja noin viidentoista minuutin kuluttua U2:lla oli uusi biisi valmiina. Sen nimeksi annettiin One. Claytonin mukaan biisi mursi bändin itselleen rakentamat muurit.

”Emme vielä löytäneet soundillisesti sitä, mitä etsimme, mutta löysimme spirituaalisesti itsemme uudelleen, ja se oli siinä vaiheessa paljon tärkeämpää.”

Teksti: Vilho Rajala

Lue koko juttu uusimmasta Rytmistä!