Teksti: Anna Puu
“Miltä tuntuu nyt? Vaikea sanoa, puoliksi unta ja puoliksi satua…” Näillä sanoilla alkaa yksi tulevan levyni raidoista. Tämänhetkisiä tunnelmia on aika vaikea pukea sanoiksi. Eilen oli nimittäin minun lyhyen studiohistoriani masentavin päivä enkä taida olla vielä täysin toipunut siitä.
Saavun studiolle tapojeni mukaan myöhässä kello 10.40. Sohvalla istuu A&R-miekkoseni Sonylta, joka on tullut kuuntelemaan (tai “fiilistelemään”, niin kuin hänellä itsellään on tapana sanoa) aikaansaannoksiamme ja kertomaan vähän tulevasta aikataulusta. No, siinä sitten kuuntelemme kaikki ne seitsemän kappaletta, jotka olemme saaneet tähän mennessä nauhoitettua, ja jotka kaikki ovat vielä erittäin keskeneräisiä. Knipi istuu minua vastapäätä ja näyttää jokaisen biisin jälkeen yhä synkemmältä. Ajattelen, että se varmaan miettii mitä kaikkea kappaleet vielä vaativat. Tähän väliin voisin kertoa, että jokaista kipaletta on nauhoitettu aina kaksi päivää, jätetty sitten hautumaan ja jatkettu seuraavaan. Kaikista nauhoituksista on joka kerta jäänyt meille jokaiselle hyvä tuntu ja selkeys siitä mihin suuntaan kukin biisi on menossa. Tämä hyvänolon ja selkeyden tunne hävisi Knipiltä, kun kuuntelemme levällään olevia raitoja. Ja on minullakin aika epäileväinen olo joidenkin yksityiskohtien suhteen. Lasse Kurki sanoo aina, että ei pidä kiinnittää huomiota keskeneräisten kappaleiden epäkohtiin, vaan siihen mikä niissä on hyvää. Helpommin sanottu kuin tehty! Onneksi olen sentään saanut luvan kommentoida, mikäli lauluraita ei miellytä minua.
Ryhmätyö sopii meidän jengille, johon siis kuuluvat Lasse Kurki, Jukka Immonen, Knipi ja minä, mutta eilen se näytti kääntöpuolensa. Studiotyöskentely porukassa on nimittäin vähän kuin eläisi symbioosissa, jossa yhden boogie, olipa se sitten hyvä tai huono, tarttuu toisiin aika nopeasti. A&R-mies (eli Mikko Tukiainen) lähtee pois studiolta hyvillä fiiliksillä; levystä tulisi kuulema huikea. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut; Knipi on myrtsinä eikä sitä enää huvita mikään, kaikki kuulostaa paskalta ja aika loppuu kesken. Hommia pitää kuitenkin jatkaa, joten päätetään mitä kappaletta aletaan työstää seuraavaksi. Lasse tarttuu bassoon, Knipi sähkökitaraan ja Jukka vaihtelee rumpujen ja koskettimien välillä. Yleensä soittotilassa on kivaa kimpassa miettiä biisin sovitusta erilaisten kokeilujen kautta, mutta nyt kaikki tuijottavat vuorotellen lattiaa ja päästävät syviä epätoivon huokauksia kun biisi ei ota tuulta alleen. Välillä käydään kuuntelemassa tulosta, huonoin tuloksin. Ei ahaa-elämyksen ahaa-elämystä, mikä ei ole normaalia tässä seurueessa. Loppujen lopuksi saamme tehtyä kaikkia miellyttävän version, mutta koska meininki on niin jäykkä, kenelläkään ei ole haluja alkaa nauhoittaa kyseistä kappaletta. Sitä paitsi kaikilla on verensokeri niin alhaalla että vähemmästäkin alkaa ketuttaa.
Ruokailun jälkeen tunnelma on hieman valoisampi ja alamme miettiä jo seuraavaa biisiä. Vaikka kukaan ei varsinaisesti hihku onnesta, soitto sujuu vaivattomammin eikä sovituksen kanssa tarvitse taistella. Päivä alkaa olla pulkassa. Knipi lähtee kotiin ja pahoittelee aiheuttamiaan huonoja viboja, mina jään lamaantuneena makaamaan studion sohvalle, samalla kun Lasse ja Jukka pähkäilevät, että yksi kappale vaatii niin suuria muutoksia, että se pitää nauhoittaa kokonaan uudelleen…
“Mitä aion nyt? Ei mitään hajua, ehkä tää kaikki on eilistä huomenna…” Niinpä. Tänään on jo naureskeltu eiliselle.
