Mikä tekee U2:sta jättiläisen?

Jaa Facebookissa
Toimittaja Pasi Kostiainen pureutuu asian ytimeen ja löytää pop-sensaation viisasten kiven.

U2:lla on käytössään voimakas mielipiteenmuokkauskoneisto ja vastaanottavainen yleisö illasta toiseen. Miksi sen pitäisi tuhlata voimavaransa ja tarjota pelkkää viihdettä?

U2 esiintyi elokuussa kahdesti olympiastadionilla. Konsertit olivat tapaus. 106 000 ihmistä täytti paitsi stadionin, myös Helsingin ravintolat ja hotellit.
Vaikka konsertit olivat menestys, noin 5 260 000 suomalaista ei niihin osallistunut. Osa olisi ehkä halunnut, osa halusi viettää loppukesän viikonlopun mieluummin vaikka Lissabonissa.
”Sitä huumaa lähdettiinkin vähän niin kuin pakoon. Täällä on miellyttävän vähän länsimaista pophömppää, mutta sitäkin isompia caipirinhoja.”
Näin tekstiviesti ystäväni Mikko toisena konserttipäivänä.
Lissabon on mahtava kaupunki ja caipinrinhat tuskin voivat olla liian isoja. Mutta silti on pakko kysyä, miksi U2 herättää niin paljon tunteita yhtyettä inhoavissa, että konsertteja oli lähdettävä pakoon?
Olen miettinyt asiaa usein, sillä kuulun niihin kahteen prosenttiin, jotka kaikista suomalaisista konsertissa olivat. Olen ihaillut U2:ta, arvostanut sen musiikkia ja kunnioittanut jopa bändin politikointia noin 30 vuotta – ja saanut monesti vastata monta kertaa kysymykseen: ”Miksi?”
Vastaus on lyhyesti: U2 on uskon asia. Sen joko ottaa omakseen – tai sitten ei.
Mutta miksi juuri U2 herättää niin voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan? Jos joku ei innostu muista stadion-tason rockyhtyeistä, vaikkapa Metallicasta tai Rollareista, asian voi ohittaa olankohautuksella.
Mutta Bonoa ja kumppaneita ei ohiteta. Vastenmieliset tunteet heitä kohtaan tehdään selväksi aina, kun on tilaisuus.
Nyt kysyn minä: miksi?
Ja vastausta odottamatta kerron, mikä tekee U2:sta paitsi maailman suurimman, myös tärkeimmän yhtyeen.

Bono ei ole cool – ja se on hyvä se

Bono. Nimi on mainosmiehen unelma. Se jää mieleen ja taipuu ymmärrettäväksi suussa kuin suussa, oli äidinkieli sitten suomi tai urdu.
Nimen jatkoksi Bono ei tosin ole ollut mitenkään täydellinen sopiva kimpale rocktähden muottiin. Hän ei ole erityisen cool, ainakaan siinä mielessä kuin rockin historian suuret tyyliniekat, vaikkapa David Bowie, Keith Richards, Bryan Ferry tai Paul Weller ovat. Bono on itsekin muistellut katuvansa urallaan eniten sitä, että näytti 1980-luvulla takatukassaan ”alasarjan jalkapalloilijalta”.
Sama koskee vaatetusta. Yritystä riittää, mutta koko yhtyeelle stailattu nuorekas linja on kuitattu täällä Suomessakin ”viisikymppisten Jack & Jones -pukeutumiseksi”.
Mutta Bonon epä-coolius on yksi hänen julkisen persoonansa – ja koko U2:n maineen – tärkeimpiä tekijöitä. Arkinen, hiustenleikkauksissaan epäonnistuva rocktähti on helpommin lähestyttävä kuin Mr Täydellisyys olisi. Kuvitelkaa, millaisella jalustalla Bono paistattelisikaan, jos hän olisi kampausta ja asua myöten ikuisen pätevä trendsetteri!
Nyt persoonalliset aurinkolasit ovat ainoa rocktähden tavaramerkki, muuten Bonon junttiharteikas olemus maiharissa ja epämuodikkaassa lippalakissa laski hänet samalle tasolle esimerkiksi hotelli Kämpin edessä päivystäneiden fanien kanssa. Googlatkaa vaikka kuvat netistä, Bono näyttää hyvältä äijältä, ei viimeisen päälle virtaviivaistetulta viihdejulkkikselta.
Kaikkea muuta kuin viileän harkittu on myös Bonon tapa esiintyä. Bono laittaa itsensä peliin eikä laske askeleita harppoessaan lavan kehällä, laulaessaan ja julistaessaan.
Tämä kiivas ja kiihkeä lavaolemus on yksi ihmisiä jakava piirre. Toisille Bono on poikkeuslahjakkuus – toisille rasittava paasaaja.
Bonon kritisoijatkin myöntävät kuitenkin, että harvasta on sellaiseen, mihin Bonosta.
Intohimoinen esiintyjä, persoonallinen ja hyvä laulaja Bono on ollut aina. Jos jonkun nykyajan rockesiintyjän kohdalla voidaan puhua poikkeuksellisesta karismaattisuudesta, niin U2:n Bonon. Väitetään, että meneillään olevalla kiertueella ainutlaatuinen 360 asteen lavarakennelma on syynä siihen, että vihdoin kaukaisimmissakin katsomoissa voidaan nauttia läheisestä kosketuksesta esiintyjään. Lava on toki hieno ja tässä kokoluokassa vallankumouksellinen, mutta ilman Bonon stadionin kokoista esiintyvän taiteilijan hehkua U2 olisi jäänyt pikkubändiksi.

Teksti: Pasi Kostiainen, kuva: Hilla Kurki

Lue koko juttu uusimmasta Rytmistä, joka on lehtipisteissä 3. syyskuuta!