Peltsixin kokoelman julkaisu on kulttuuriteko muutenkin kuin muistutuksena edesmenneen taiteilija Matti Pellonpään (1951-1995) uran monipuolisuudesta. Vasta nyt näkyy paremmin se tosiseikka että Peltsix oli ensimmäisiä yhtyeitä joka yhdisti musiikkinsa perinteiseen Suomi-pop sapluunaan raikkaita world music -sävyjä. Silloin ei ehkä myöskään olisi puhuttu maailmanmusiikista koska termi ei ollut saavuttanut nykyistä laveuttaan. Mutta tämä on vain yksi piirre joka saa kokoelman rallit kuulostamaan yhä tuoreilta, toisin kuin monet kokoelmat joihin parikymmentä vuotta saattavat tuoda oman ummehtuneen tuoksahduksensa.
Toinen kokoelmasta esiin pistävä ilonpilkahdus ovat tekstien monikerroksinen arjen havainnointi joissa huumori ja tragiikka lyövät kättä yllätyksellisten ja välillä jopa absurdien ilmaisujen kanssa. Nykypäivän puhtaaksi putsattuun radiomössöön verrattuna niissä on jos nyt ei ihan anarkistisia piirteitä, niin ainakin hulvatonta, vallatonta ja väliin riipaisevankin inhorealistista kuvakieltä.
Koko annoksen taustalla on jännän “venäläinen” perusvire johon laaja instrumentaatio (mm. Pale Saarisen haitari, Ahti Marja-ahon haitari ja Safka Pekkosen urut yms.) tuovat syvyyttä. Välillä tuotanto on hyvin lähellä Tuomari Nurmion parhaita paloja. Jotkut biisit ovat kuitenkin lähtökohdaltaan turhan ennalta-arvattavia ja perinteisiä suomiralleja ja se nipistää yhden tähden kokonaisuudesta.
Silti yksi kevään yllättäjistä kokoelmarintamalla!
****
Matti Kervinen
Peltsix: 1989-1995 Pikku juttu sadan vuoden päästä
Poko Records
