Wallu Valpio: MISSÄ YSKII, FESTIVAALI?

Jaa Facebookissa

Mikä siinä festivaalien järjestämisessä on nyt niin vaikeaa ja mistä tämä kaikki hiki?

Näitä kysymyksiä esitetään festivaalijärjestäjien toimistoissa pitkin vuotta ja Musiikki & Media-tapahtumassa Tampereella, järjestäjien kohdatessa siellä toisiaan kerran vuodessa näin syksyisin.

Yleisöllähän pitäisi olla kaikki hyvin, tapahtumia riittää ja valikoima populaarimusiikin kannattajille on asukaslukumäärään suhteutettuna huikea. Kotiovelta ei kauas tarvitse nykyään vaivautua, jos sitä Irinaa halajaa kokea isommillakin lavoilla. Mutta onko heilläkään kaikki sittenkään hyvin ja kenellä on oikeasti enää kivaa?

Kaikki festivaalitoimintaan liittyvä  on analysoitu järjestäjien puolelta siihen pisteeseen asti, että tavallinen festivaalirönsy ei enää ole ajatteleva elävä olento – vaan olio, joka tuo portista sisään tultuaan x-määrän rahaa sisään ja poistuu kiltisti nyökäten välittömästi, kun kaikki hyöty (lue: raha) heistä on saatu irrotettua. Inhimillisyys ja löytämisen ilo festivaaleilta on jo kauan aikaa sitten poistettu tarpeettomana elementtinä ja nauttia ei enää kukaan saa mistään, ollaan sitten keikkaa katsomassa eturivissä tai jonossa tahi vaikka pussailemassa pusikoissa. Kuri se olla pitää.

No mutta; olen ollut tapahtumatuotannoissa mukana kohta viisitoista vuotta ja kun mennyttä ja nykyisyyttä tarkastelen, kehykset festivaalien suhteen ovat kyllä kaikin puolin kunnossa. Jo lakisäädöksien kautta festivaaleilla oleminen on nykyään pääosiltaan rauhallisempaa ja ammattimaisempaa kuin koskaan. Järjestäjät luovat nykyään lähes täydelliset puitteet olemiselle (ei nauttimiselle) ja ongelmakohtia ovatkin lähinnä alkoholipolitiikkaan liittyvät nyanssit  ravintola-alueesta saadun hyödyn ja “kansalaisten” omien juomien juomisen rajoittamisen puolella. Poikkeuksiakin tietenkin löytyy, niin kuin kaikilla kulttuuritapahtumien eri osa-alueilla, ja näin ollen kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta onko?

Paniikkinappulaa ollaankin painettu oikein tosissaan koko tämän vuosituhannen ajan, niin että kitaraa tai bassoa ilman plektraa soittavaa oikein hirvittää. Tähän on syynsä. Samalla kun festivaalien määrä on kasvanut hirvittävällä vauhdilla, myös esiintyvien “huippu”-orkesterien ja -artistien määrä festivaalikesässä on laskenut vuosi vuodelta. Suunnilleen samat orkesterit esiintyvät siis kaikilla suurilla festivaaleilla eri musiikkityylejä sen enempää erittelemättä.

Samassa suhteessa, kun televisiossa ja radiossa nähtävien ja kuultavien “teamien” määrä mediassa on kutistunut lähes olemattomiin, myös festivaalien piikkiartistien määrä on kaventunut. Samalla kun levymyynti on laskenut kuin Valpion koenumerot yläasteella, ovat näiden kärkiartistien keikkaliksat taas kasvaneet lähes järjettömiin mittoihin (jos euro nyt edes on mikään mitta). Kun näillä orkestereilla on kysyntää jokaiselle “eri” festivaalille ja markkinat ovat nyt täysin heidän käsissään, tilanne on sekava. Festivaaliorganisaatioilla ei ole yhtenäistä ”pikkujoulua”, jossa orkesterien hintoihin saataisiin asetettua jotain yhtenäistä kattoa ja näin ollen kukin järjestäjä onkin valmis repimään perselihaksistaan jotakuinkin sen hinnan, mitä pyydetään. Keikkamyyjille tilanne on täydellinen: ”Onhan noita muitakin festareita, niitähän riittää”, kuuluu yleisin kommentti hinnasta tingittäessä.

Ostava yleisö ei ole mielellään valmis kärsimään kovinkaan suuria korotuksia pääsylippujen hinnoissa ja yhtälö hien erittymiselle alkaa olla jotakuinkin siinä. Maksavan yleisön ajatuksissahan syy lippujen hinnan korotukselle on aina järjestävän tahon ahneus. Totuus löytyy kylläkin useammin lavalta.

Syytä löytyy myös näistä  vellihousuisista festivaalijärjestäjistä, joiden usko muuhun kuin surkuhupaisaan Lista top 40-ohjelmaan on aika vähissä. Napinaa kentältä kuuluukin nykyisin siitä, että “mitä me nyt otetaan ensi kesänä festivaaleille, kun Apulantakin jää tauolle”, eikä luoteta siihen, että musiikkia löytyy muualtakin kuin Anttilan levyhyllyistä. Suomihan on täynnä hyvää musiikkia, mutta valitettavasti organisaatioita johtavat ihmiset, jotka ovat kyllä taitavia aidan pystyttäjiä ja anniskelulupien hakijoita, mutta jotka ovat kiinnostuneita enemmän tuloksista kuin itse musiikista.

Yhdistettynä järjestäjien pelkuruus suhteessa samoihin, ylihinnoiteltuihin bändeihin, ei liene epäselvyyttä, että pissaa ja kakkaa tulee ulos joka päästä. Ja kuten vähittäiskauppa-allakin, jos samaa tuotetta saa joka kaupasta, ihmiset ryntäävät lopulta sinne, mikä on lähinnä ja missä on halvinta, tietenkin. Festivaalit syövät siis toinen toisiaan samalla kun yleisö kärsii mielikuvituksettomasta esiintyjälistasta ja uudet, “oikeat” bändit jäävät joko esiintyjälistan hännille pakollisena pahana tai loistavat kokonaan poissaolollaan. “Katselijaa ei voi koskaan aliarvioida liikaa”, sanoi joskus erään tv-tuotantoyhtiön johtaja minulle ja tähän ajatelmaan sortuvat myös useimmat festivaalijärjestäjät. Ei luoteta enää siihen, että festivaali on kokonaisvaltainen tapahtuma, johon tullaan myös nauttimaan olemisesta yleensä kauniissa säässä ja ympäristössä. Esiintyjälista on tietenkin tärkeä, mutta siihen liiallinen tuijottaminen näiden ”superorkesterien” kautta on paitsi kovin kapeakatseista, myös melko lyhytnäköistä. Poikkeuksena tässä näen iki-ihanan Ilosaarirokin.

Tätä kautta syntyy sitten myös ajatus jokavuotisesta tapahtuman ”kehittämisestä”, vaikka festivaalithan ovat vain kerran vuodessa. Eli lyödään budjettiin lisää rahaa, että saadaan näitä hirviöbändejä taas lisää, vaikka kaikki on jo itseasiassa ihan hyvin. Budjetin pitäminen kurissa lienee kuitenkin kaiken toimivan yrityksen lähtökohta ja toisaalta festivaalien pitäisi olla mielestäni kuin joulu lapselle – ollaan ihan tyytyväisiä pukkiin perinteisine lieveilmiöineen (kiire ja jurri?), kunhan lahjat vain vaihtuvat riittävästi joka vuosi. Yleisön ei nykymenolla tarvitsekaan tulevaisuudessa enää käydä kuin yhdellä superfestivaalilla (Irina löytyy sieltä) tai takapihan pikkufestivaalilla (Irina löytyy sieltäkin) ja sitten ihmetellään, missä yleisö?

Lisää suolaa, enemmän suolaa eli rohkeutta ja erikoistumista festivaaleihin, jotta edes joku tunnistaisi tapahtuman muustakin kuin kaupungin nimestä. Tai ostetaan edes uusi kinkku.

Erikoistuminen ja pienet tapahtumat ovatkin ihan oikeutetusti voittajia tässä tulevassa festivaalisodassa, muut tukehtuvat valitettavasti omaan mahdottomuuteensa, luulen.

Olenko siis oikeassa tai väärässä, ongelma on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: Otetaan takuuvarmoja orkestereita, maksetaan niille liikaa liksaa,  kaikki festivaalit ovat täynnä samoja bändejä ja lippujen hintaa on nostettava joka vuosi. Kuka tekisi vielä festivaalit yleisöä varten?

Ps. Onko elämää Metallican jälkeen?

Ongelmia löytyy toki muiltakin osa-alueilta, mutta tämän kolumnin tila ei niiden selvittämiseen riitä, valitettavasti…

Teksti: Wallu Valpio – mediamaailman festivaaleista sapattikautta viettävä populisti