Raptorin Izmo: Keikkailun arki on artistin armeija

Jaa Facebookissa

Suomiräpin ensimmäisen aallon täysi-ikäisenä edustajana aion taatamaisesti keinutuolissa kiikkuen hehkutella löyhästi rundaamista, keskittyen yllättäen erääseen nimeltämainitsemattomaan hyvinkääläistrioon ja sen tämän vuoden paluuseen.

Vuonna 1990 Raptori teki keikkoja paljon. Rundit olivat silloin oikeita rundeja, eivät tätä viikonloppupainotteista touhuilua kuten nykyään. Paras putki poissa kotoa taisi olla 39 päivää, sitten muutama lepopäivä ja uudelleen matkaan. Luojan kiitos tuo asia on muuttunut tällä kierroksella. Normiduunit, perheet, harrastukset ja kaikenlainen muu pikkukiva puuha veivät joka ikisen extraminuutin elämästä jo ennen comebackin aloitusta. Kiertue-elämä on vahvasti pois kaikesta tuollaisesta. Kunnioitan suuresti kaikkia kiertolaisia, jotka tälläkin hetkellä kuluttavat aikaansa bussissa, takahuoneissa, hotelleissa tai nähtävyyksiä kierrellen. Vahva peukku ja jaksamista arkeen kaikille teille.

Parissakymmenessä vuodessa olen huomannut muutamalla tuoreemmalla yhtyeellä meitäkin alussa kohdanneen ilmiön. Vannoimme, että me hoidamme asiat täysin eri tavalla kuin kukaan muu tässä maassa ikinä. Emme kunnioittaneet ketään tai kumarrelleet mitään. Puoli vuotta bussissa ja yhtäkkiä respektanssi kaikkia muita samaa duunia tekeviä kohtaan kasvoi kummasti. Olen hymyillen seurannut muutamien bändien haastatteluja, ennen kaikkea sitä, kuinka ehdottomia he aluksi ovat kaikkea kohtaan. Hetken kuluttua he ovat jo säyseä osa suomalaista rockestablishmenttia ja luojan pikku työrukkasia maatakiertävällä radalla. Kuulostaa tutulta. Siperian lisäksi Turku, Kokkola, Kuopio, Rovaniemi ja varsinkin ne pienemmät keikkapaikat opettavat. En puhu nöyryydestä vaan ymmärryksestä. Silmät avautuvat ja muiden bändien ylenkatsomisen sijalle astuu yhteinen salaisuus. Salaisuus siitä, että oikeasti touhu on tässä maassa kovin pientä ja glamourivapaata. Kuitenkin työnä se on hienointa, mitä kuvitella saattaa. Tai riippuu kai, mitä tavoittelee.

Keikkapäivien sisältöön kuuluu odottamista, värjöttelyä ja ajantappoa. Se reilu tunti minkä illan pumppu lavalla reuhtoo, on varmasti ainoa syy miksi kukaan jaksaa kierrellä keikoilla. Parhaimmillaan se tunne kun yleisö on täböllä messissä, möykkä pauhaa, valot vilkkuvat ja pidät itse lankoja käsissäsi, pärjää mille tahansa muulle fiilikselle. Aivan, mille tahansa, te likaiset mielet. Niiden hetkien vuoksi sitä täytyy välillä kärsiä vilua, nälkää, vajaita raidereita, liian pitkää adrenaliinihyökyä keikan jälkeen ja tietenkin sitä loputonta hulluttelua mitä rokkielämäksi kutsutaan. Olemme siis plussan puolella vahvasti. Näin vanhempana herrana sitä osaa sitä paitsi nauttia keikkailusta aivan eri gourmet-pohjalta kuin aikaisemmin.

Minä luulin aikoinani että armeija on kaikkein hönöin paikka. Siellä tuntui olevan valtava kiire jonottamaan ja odottamaan kaikkea. En ymmärtänyt sitä. Ymmärtämättömyyden tunne oli muuten molemminpuolinen. Keikoilla on tuntunut yllättäen samalta. Menemme jonnekin, bussi pysähtyy ja sitten kukin lööbaa haluamallaan tavalla backstagella tai hotellissa. Tästä huikeasta ajanvietteestä muodostuu hohdokkaan poptähtielämän suurin osa. Valopilkkuja ulkopaikkakunnilla ovat olleet haastattelut, nimmarikeikat tai oikeastaan mikä tahansa tapahtuma millä pääsi hetkeksi pois takahuoneen spriitussimaalatuista atmoista. Olen alkanut ymmärtää vanhoja telkkarinhajottajastaroja paremmin. Kosketuspinta todellisuuteen katoaa varmasti pitkillä kiertueilla, varsinkin jos et pysty liikkumaan ihmisten keskellä kaupungissa kuten Mustanaamio. Ymmärtäminen ei muuten tarkoita hyväksyntää.

Miksi me emme sitten roudaa? Olemmeko me niin staroja? Sehän toisi pirteän ja aikaa kuluttavan lisän keikkarutiineihin. Epäilen, että meillä on ollut joko liian hyviä tai liian kohteliaita roudareita. He eivät ole antaneet poppareiden koskea tavaroihin. Toisaalta, he lienevät sen verran fiksuja että aistivat jatkuvan välilevyn pullistuman vahvan mahdollisuuden kun papat kantavat laatikoita. Ja sehän tarkoittaa käytännössä tekniselle henkilöstölle pakkolomapäiviä. Kiitos, Peppe, Jammer, Axu ja Mika.

Omalla henkilöautolla kulkiessa pystyisimme hoitamaan keikat tehokkaammin. Bändi paikalle, auto parkkiin ja show päälle. Hyvä idea. Monet tekevät tätä, mutta minulle omalla autolla pyöriminen häviää keikkadösässä pöhisemiselle ihan huntilla. Bussin sisäinen karma on hyvin omituinen. Se on jonkinlainen jäänne nomadiajoista, turvasatama irti sitä ympäröivästä maailmasta. Sisällä on me, sisälle näkymättömässä dieselkohdussa kulkemassa villinä ja vapaana jonnekin, missä sankareita kaivataan ja ulkona ovat kaikki ne muut. Toisaalta, jatkuvampi keikkailu yhdistettynä perusarkeen saa mahdollisimman pitkään kotona vietetyt hetket näyttämään varmasti houkuttelevilta. Allekirjoittaneelle tällä kierroksella on selkeä alku ja loppu, jonka jälkeen palaamme normaalirutiineihin. Ne eivät liity maankiertämiseen, joten maksimoin eskapismini kun tilaisuus aukeni. Bändin ryhmäytyminen muodostuu suurelta osin bussimatkoilla. Pitkillä matkoilla mitataan, kuka on seuramies, kuka vetäytyy ja siellä opitaan millainen kaveri oikeasti on, väsymiskiukkupisteestä riehakkuushuippuihin. Lavalle mennessä tieto kaverin käyttäytymismalleista auttaa huomattavasti keikan suorittamisessa.

Silloin joskus kultaisella ysärillä bussissa puhuttiin mimmeistä, tulevaisuudesta ja maailmanpolitiikasta, ikäsidonnaisesti hyvin mustavalkoiseen sävyyn. Nyt tämäkin asia on muuttunut. Puheissa vilahtelevat erilaiset aikuisiän terveydelliset haasteet, rundaamisen haasteet, arjen haasteet, jälkikasvun haasteet sekä siviilityöpaikkojen haasteet. Ja lisäksi tietty mimmit, tulevaisuus ja maailmanpolitiikka. Toki paljon poliittisesti korrektimpana. Varsinkin se mimmit -otsikko. Vaikka keskustelumme ovat valovuosia kypsempiä kuin ennen, on silti outoa, miten ryhmädynamiikka toimii. Seesteiset aikuiset ihmiset regressoituvat äkisti jonnekin menneisyyden havinaan, jossa oltiin nuoria ja kauniita. Nyt olemme enää ja. Mutta sekin on asia, josta minä pidän. Yhtyeen muut herrat ovat pyörineet vahvasti elämässäni joskus ja napanuoraa ei ole ikinä katkaistu. Olemme kokeneet yhdessä asioita, joista useimmat haaveilevat ja se yhdistettynä jaksotettuun keikkailuun on pitänyt meidät erinomaisissa väleissä keskenämme. Kohteliaisuuskodit ovat voimissaan: sanaton viestintä toimii ja toista ei johdatella vastentahtoisesti pois omalta alueeltaan.

Keikkapaikat ovat hyvin samanlaisia kuin ne ovat olleet. Valitettavasti lavat ovat poistuneet listalta lähes kokonaan. Kauan sitten ne olivat peruskeikkapaikkoja, joissa nuoriso kävi pariutumassa muun muassa Oi beibin säestyksellä. Mutta ravintoloissa meininki on pysynyt samanlaisena. Tunnelma vaihtelee siivouskomerobäkkäristä aina suihkulliseen alakertalukaaliin sekä “meillä ei sit oo näitä raidereita katottu” -tyyppisestä vesipullopuutteesta “kelpaako herroille sauna ennen keikkaa vai vasta sen jälkeen” -herkkukattauksiin.

Itselleni päräyttävintä on ollut huomata, miten kliseefraasi pysyy mutta bändi vaihtuu. Aikoinaan, kun kävimme paikoissa missä lava oli kokoluokkaa postimerkki, peruskommentti oli että on siinä mahtunut Eppu Normaalikin vetämään. Nykyään kommentti on melko sanatarkasti sama, mutta yhtyereferenssinä käytetään PMMP:tä. Että pakkohan sinne nyt on kolme äijää mahtua. Ja mukana oleva koneistaja kamoineen, taustalaulaja-kitaristi sekä vj-möykkääjä. Ja näytöt, asiallinen valokalusto ja kaikki muu. No, te tiedätte. Kaikki keikat on saatu tehtyä, yhtä kaikki.

Olen ollut iloinen huomatessani, että loppujen lopuksi hyvät asiat kiertue-elämässä ovat pysyneet ainakin yhtä hyvinä kuin ennenkin. Olen tavannut valtavasti uusia musatyyppejä, kaikki mukavia, lämpimiä ja samassa veneessä keikkuvia. Eteeni ei osunut tällä kierroksella yhtään sitruunanaamaa eikä ylitärkeätä rokkitähteä. Minusta homma on hyvissä kantimissa. Pitäkää henkeä ja tunnetta yllä ja käykää keikoilla. Niin yleisö kuin soittajatkin.

Teksti: Izmo

2010 Raptori julkaisi toukokuussa kokoelmalevyn Sekoelma! Raptori-yhtyeen live-dvd Sekoelman kosto II – rukoile kuolemaa julkaistaan tänään 3.12.2010.

Raptori vetäytyi 18. marraskuuta 2010 keikkatauolle ja palaa takaisin esiintymislavoille vuonna 2020.