Paleface: Gil Scott-Heronin kyydissä

Jaa Facebookissa

Karri Miettinen alias Paleface pääsi viime kesänä Gil Scott-Heronin kanssa samaan kyytiin Pori Jazzin aikaan. Rytmi julkaisee Palefacen kolumnin uudelleen vastikään menehtyneen rytmimusiikin legendan muistoksi. Yhteiskuntakriittisistä sanoituksistaan tunnettu muusikko kuoli 62-vuotiaana New Yorkissa.

Pidän itseäni melkoisena viilipyttynä. Minua harvemmin hermostuttaa, mutta nyt kämmeneni hikoilee. Olen matkalla lentokentälle.
Spiikkaan tänä vuonna Pori Jazzin päälavalla ja festivaaliorganisaatio on luvannut järjestää minulle paikan artistikuljetuksissa. Tyypillisen säädön jälkeen käy ilmi, että sopiva kyyti lähtee Helsinki-Vantaan kentältä perjantaina kahden korvilla. Ajattelen mielessäni: “Ei kai nyt sentään…” Rohkaisen kuitenkin mieleni ja tiedustelen minkä bändin kyydissä saan matkustaa.

“Tää on listan mukaan sellainen, kun Scott-Heron, Gil…” Yritän pidätellä riemuani. Jumalallinen väliintulo! Koska John Lennon on jo haudan levossa, GSH on ainoa henkilö, jonka tapaaminen olisi minulle enemmän kuin unelmien täyttymys.

Gil Scott-Heron on yhteiskunnallisen räpin isä, suuri runoilija, suunnannäyttäjä ja profeetta. Hän ennusti muun muassa Nixonin eron kauan ennen sen tapahtumista. Hän myös haistoi Reaganin inhan löyhkän jo 60-luvulla ja kirjoitti kappaleen nimeltä B-Movie miehen noustua presidentiksi. Vallankumousta ei televisioida. Ilman tätä miestä en olisi itse kirjoittanut riviäkään.
Hermostunut odotus palkitaan, kun terminaalista kävelee ulos pukuun sonnustautunut, pitkänhuiskea hahmo harmaa lätsä päässään. Hän työntää lentokenttäkärryä.
“Mr. Heron, welcome to Finland.” Legendan käden puristus on luja. Hän hymyilee ja kertoo lentoyhtiön hukanneen miksaajan laukun. “Mennään sillä aikaa röökille.”
Tunnelma on epätodellinen, kun Mestari raapaisee tulitikun ja sytytämme tupakat terminaalin edessä. Aurinko paistaa täydeltä terältä. Muutun tohkeilevaksi faniksi. Kyselen innostuneena illan keikkasetistä. “Soititte viikko sitten Lontoossa tätä-ja-tätä. Entä Barcelonan keikka toukokuussa…” Bändiläiset toppuuttelevat. Kukaan ei kuulemma tiedä mitä tuleman pitää, ennenkuin mies on jo lavalla.

Matka alkaa. Gil kieltäytyy ensitöikseen haastattelusta. Saan myöhemmin selityksen: “Tämä on konserttikiertue. Se tarkoittaa, että teemme konsertteja, emme haastatteluja.” No, tämä oli odotettavissa. Luvassa on kuitenkin kolme tuntia samassa bussissa elävän jumalan kanssa.
Suurille opettajille annetaan useimmiten omena (apple), mutta minä annan Gilille purkillisen afrikasta tuomaani kuivattua ananasta (pineapple). Repussani on valikoituja levynkansia, joihin pyydän miehen nimmarit. Gil tarkastelee albumeja ja pysähtyy Johannesburg-maksin kohdalla: “vittu, mä en ole nähnyt tätäkään koskaan,” hän toteaa naurahtaen. Sellaisia ne levy-yhtiöt ovat.

Gilin lämmin, käheä nauru kajahtaa ilmoille tuon tuostakin. Mies taputtaa seurassani matkustavan avovaimoni vatsaa. Vauva syntyy marraskuussa. Hän kertoo omasta isästään, joka oli ensimmäisiä afroamerikkalaisia urheilijoita valkoisessa fudis-liigassa.
Juttelemme matkan aikana niitä näitä. Miehen mielestä ohikiitävä maisema muistuttaa Oregonia. Välillä hän lueskelee James Pattersonin dekkaria “Private.”
Juttelemme myös ruuasta ja nykyihmisten heikentyneestä työmoraalista. Ihmiset ovat töidensä suhteen nirppanokkia. Hän itse kertoo tehneensä vuosien mittaan kaikenlaisia hanttihommia, muun muassa tiskanneensa ja poimineensa mansikoita.
Saksalainen kiertue-manageri huomaa jossain vaiheessa hukanneensa bändille tarkoitetut sämpylät. Ne taisivat jäädä lentokentälle. Gil piikittelee tour manageria asiasta koko loppureissun.

Illalla LP45!’n lavalle nousee hyväntuulinen mies. Spiikkaaja ei ehdi lavalle, kun Mestari seisoo jo valokeilassa esittelemässä itse itsensä. Hän kertoo, että kiertueen toteutumista vaikeutti aikaisemmin tänä vuonna purkautunut islannin tulivuori, “Ii-Ai-Ii-Ai-Ou, vai mikä se nyt oli!” Sitten hän spottaa meidät yleisöstä. “Hei, nuo tyypit pelastivat minut lentokentältä! Ja sinä näytät olevan edelleen raskaana… No soitankin sitten tänään teille kolmelle!”

Gil istuu Rhodes-pianon ääreen ja keikka alkaa. Itku tuli.

Teksti: Karri “Paleface” Miettinen