Otto Talvion vinyylikolumni: Oma levy, ihmeellisin levy

Jaa Facebookissa

Hiukan ennen kuin tämä lehti meni painoon, olin Lontoossa käymässä. Siellä mielenkiintoni keskittyi Rough Trade East -levykaupassa Brick Lanella järjestettyyn keskustelutilaisuuteen, jossa St. Etiennen Bob Stanley, intohimoinen popharrastaja ja musiikkitoimittaja, ja Johan Kugelberg, undergroundin ja marginaalimusiikin asiantuntija vailla vertaa, keskustelivat Kugelbergin ja hänen kollegoidensa julkaisemasta kirjasta Enjoy the Experience – Homemade records 1958–1992 (Sinecure, 2013).

Kuten kirjan nimi antaa ymmärtää, se käsittelee ihmisten yksityisesti julkaisemia lp-levyjä, pääosin Yhdysvalloista, jossa ilmiö oli yleisin. Kahvipöydän kokoiseen kirjaan on kerätty reilu tuhat kuvaa näistä ihmisten omista pienistä musiikkihelmistä, joista osasta on tietysti tullut huikeita kulttiartefakteja.

Olen pyrkinyt jonkin verran keräämään näitä niin kutsuttuja vanity press -levyjä, lähinnä uudelleenjulkaisuina, mutta myös originaaleina, kun niitä on tullut vastaan. Niihin ei voi suhtautua samalla tavalla kuin tuotettuun musiikkiin, tai edes underground-musiikkiin, koska ne eivät keskimäärin edusta mitään muuta kuin tekijänsä tai tekijöidensä omaa sisäistä taiteellista maailmaa. Usein UG-musiikissakin levyn tekemisen perspektiivi on edes jollain lailla synkassa alan muiden tekijöiden kanssa, näissä privaattiprässeissä ei mikään yleensä ole synkassa minkään kanssa.

Monista näistä levyistä voitaisiin epäilemättä käyttää termiä outsider-musiikki, mutta se on jotenkin epämukava ja alentuva termi: minkä ulkopuolella siinä ollaan? Musiikkiteollisuuden? Useimmat outsider-musiikin suuruudet – Jandek, Daniel Johnston, Hazil Adkins ja niin edelleen – ovat olleet oikeastaan vain jossain kaupallisen ja epäkaupallisen musiikin välissä. Nämä julkaisut taas ovat totaalisen epäkaupallisia, usein siksi, että ne teettäneillä yksityisillä ihmisillä ei ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia jaella niitä.

Osa levyistä on paikallisissa amerikkalaisissa lounge-baareissa ja yökerhoissa esiintyneiden yhtyeiden julkaisuja. Niitä artistit kuten Silk & Silver, joiden äärimmäisen liikuttavan ja oudon levyn sain kohtuuhintaan Ebaystä, myivät keikoillaan. Näitä levyjä on verrattain helppoa edelleen saada käsiinsä, koska ne levisivät ainakin kotiosavaltiossaan suhteellisen laajasti – tosin edelleen puhutaan vain joistakin sadoista kappaleista. Sitten on sellaisia artefakteja kuten epäonnisen rekkakuski Joe E:n countrylevy, johon hän upotti säästönsä, mutta ”levy-yhtiö”, joka levyn julkaisi, olikin niin kutsuttu tax scam eli verokevennyshuijaus, jollaisia Yhdysvalloissa pyöri 1970-luvulla. Lähes kaikki Joe E:n levyt päätyivät suoraan jätelavalle. Onneksi levystä on olemassa uudelleenjulkaisu ja Joe E:kin on saanut vähän pennosiaan takaisin. Kerran löysin helsinkiläisen levykaupan euron laarista kaksi amerikkalaisen Tom Wilsonin itse julkaistua lauluntekijälevyä 1970-luvulta – ne olivat puolestaan herättäneet jonkun suomalaisen mielenkiinnon siksi, että Wilson lauloi homoudestaan ja kokemuksistaan avoimesti. Näin niille oli olemassa oma yleisönsä kansainvälisestikin.

Yhtään uutta itse julkaistua levykuriositeettiä ei Lontoosta jäänyt käteen, mutta Flashback Recordsista Islingtonista satuin löytämään pari originaalihelmeä: Lee Hazlewoodin harvinaisimpi levy Requiem for an Almost Lady (1971), joka julkaistiin alkujaan vain Ruotsissa ja Britanniassa, sekä amerikkalainen Immediate-painos Small Facesin kakkoslevystä, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä There are but Four Small Faces.

Teksti: Otto Talvio

Kolumni on julkaistu aikaisemmin Rytmin paperilehden numerossa 3/13.