Markus Nordenstreng: Anvil osuu asian ytimeen

Jaa Facebookissa

Aerosmithin Steven Tylerin kerrotaan kävelleen kesken ulos Spinal Tap -elokuvan ensi-iltanäytöksestä, koska rockparodia liippasi liian läheltä laulajan omaa elämää. Aloin ymmärtää Tylerin tunnekuohuja katsellessani ensi kertaa The Story Of Anvil -elokuvaa.

Kyseessä on dokumentti kanadalaisesta hevibändistä, joka ei osaa lopettaa ajoissa. Yhtyeen viisikymppisten perustajajäsenien Steve ”Lips” Kudlown ja Robb Reinerin vankkumaton usko teini-iän rockunelmiin ja loputon taistelu tuulimyllyjä vastaan vuoroin naurattaa, vuoroin itkettää, mutta tuntuu samalla piinallisen läheiseltä.

Torontossa 70-luvulla perustettu Anvil saavutti toisella levyllään hetkellisen suosion. 1982 ilmestyneen Metal On Metal -albumin raskas äänivalli noteerattiin tärkeissä hevijulkaisuissa ympäri maailmaa ja Anvil esiintyi isoilla estradeilla Englantia ja Japania myöten.

Kudlow ja Reiner nostettiin modernin metallimusiikin pioneereiksi. Dokumentissa Anvilin seuraajiksi tunnustautuvat muun muassa Metallican Lars Ulrich, Guns N’ Rosesin Slash sekä Motörheadin Lemmy.

Bändin myöhemmät levyt eivät menneet kaupaksi ja suosio hiipui. Anvil joutui vetäytymään stadionolosuhteista räkäisten klubien ja pitserioiden nurkkiin. Rivijäsenet vaihtuivat tiuhaan, mutta yhtyeen perustanut parivaljakko ei antanut periksi. Kymmenien vuosien ajan Kudlow ja Reiner pyörittivät Anvilia minkä suojatyöpaikoiltaan kerkesivät.

Vaikken itse soita aikamiesheviä, olen Kudlown tavoin laulanut monta kertaa puolityhjälle salille toisella puolella maailmaa ansaitsematta keikasta pennin latia. Omankin yhtyeeni usko on horjunut useasti siinä tyhjien lupausten loppumattomassa suossa, jota kansainväliseksi musiikkibisnekseksi kutsutaan. Vastoinkäymiset tuppaavat silti unohtumaan jo matkalla seuraavalle keikkapaikalle.

Anvilin tragikoomisten maailmanvalloitusyrityksien avulla päästään elämän peruskysymysten äärelle. Onko unelmien metsästämisessä, lannistamattomuudessa ja omistautuneisuudessa oikeasti jotain hävettävää? Elämmekö tosiaan niin ironisia aikoja, että on viileämpää ja hyväksytympää olla parantumaton kyynikko kuin ikuinen uneksija?

Kudlow taitaa olla oikeassa väittäessään, että rokkarin todellinen menestys ja onnellisuus korreloivat harvoin korkeita myyntilukuja tai yleisömääriä. Yhtä helppoa on allekirjoittaa Reinerin lakoniset kommentit soittamisen riemusta ja koko muun bisneksen mädännäisyydestä.

Anvilin siunaukseksi koitui vanha englantilaisfani, josta oli vuosien varrella kehittynyt lahjakas dokumenttiohjaaja. Sasha Gervasi kuvasi nuoruutensa idoleita vuoden ajan kotioloissa, tien päällä ja levytysstudiossa. Valmistuttuaan dokumenttielokuvasta tuli sekä arvostelu- että yleisömenestys ja se päätyi teatterilevitykseen Atlantin molemmin puolin. Surkuhupaisan tarinansa ansiosta Anvil on nyt tunnetumpi kuin koskaan ja rahakkaita keikkatarjouksia satelee Suomesta asti.

Harvassa ovat Kudlown ja Reinerin kaltaiset jääräpäät sekä rockbändit, jotka elävät yli 30-vuotiaiksi. Suosittelenkin The Story Of Anvil -elokuvaa lämpimästi paitsi kaikille kaljuuntuville rockmuusikoille, myös X Factor -kilpailijoille ja rocktähteydestä haaveilevalle nuorisolle. Totuudenmukaisempaa kuvausta alan todellisuudesta saa nimittäin hakea.

Anvilin opetukset voisi tiivistää Bob Dylanin viisaisiin sanoihin: There’s no success like failure and failure’s no success at all.

Teksti: Markus Nordenstreng

Markus Nordenstreng on The Latebirds -yhtyeen keulamies. Yhtyeen Last Of The Good Ol’ Days -albumi julkaistiin syyskuun puolivälissä.

www.thelatebirds.com.