Kolumni: Tuure Kilpeläinen – Odotin näpyä, tuli laaka

Jaa Facebookissa

Ajattelin, että kaipa se Lauri Tähkä sitten on aika paska. Olin ottanut huomaamattani sellaisen asenteen. Poimin paskuuden rakennusainetta kioskien otsikkotasoilta, kyräilevistä sivulauseista, yleisestä mielipiteestä.

Sitten minua lyötiin pesismailalla päähän. Se kävi äkkiä kesällä Kiuruveden festivaaleilla. Meidän Karavaanin keikkamme jälkeen lavalle tuli Laurin bändi, joka huokui räjähtävää, hyvää energiaa. Bändi oli muhkea, tarkka, antautuva, sävykäs ja hurja. Mylläkän keskellä loisti karismaattinen tähti, jatkuvassa liikkeessä, hurmoksessa, läsnä. 

Katselin tätä vyöryntää suu auki lavan reunalta monitorimiksaajan vieressä ja häpesin ennakkoluulojani. Vedin ne saman tien bajamajan vessasta alas. Odotin näpyä, tuli laaka, kuten Kouvonrinteen liikunnaopettajani sanoi, kun pesäpallo tuli aikoinaan munille.

Kyse on siitä, haluaako tulla yllätetyksi. Voi päättää vakaasti etukäteen, ettei pidä jostakin asiasta – musiikista, elokuvasta, ihmisestä, kaupungista, uskonnosta, kansakunnasta tai maasta. Tämän mielipiteen kanssa on turvallista elää, sen voi jakaa samanmielisten kanssa ja vaalia turvallista ennakkoluuloaan, tehdä siitä osa identiteettiään. Ennakkoluulon takana asuu pelko. Jos ennakkoluulot ovat osa identiteettiä, niiden purkaminen horjuttaa tätä kyhäelmää. Jos Halla-aho astusi ulos kirjoituskammiostaan ja kohtaisi kammoamansa mustan miehen, menemällä kotiin kylään, syömään sambosaa tai tekemällä lomaretken Somaliaan, hän saattaisi tulla yllätetyksi. Mutta sitten pitäisi muuttua ja eikä sitten voi olla enää se sama. Mistä ne kiemurtelevat blogit sitten kertoisivat? (Tässä kohdin myönnän oman ennakkoluuloni Halla-ahoa kohtaan ja sekin perustuu niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen. Hih!)

Pahimmat musiikkipoliisit ovat musiikkiympyröiden Halla-ahoja. Ovet on suljettu kaikelta siltä, joka ei ole cool tai kuulu omaan viitekehykseen. Mikään ei ole helpompaa, kuin mitätöidä jonkun aherrus ja kategorisoida se aisoihin.

Useimmiten yllätykset herättävät ylimielisen, velton mielen ja tapahtuu muutos.
Toisen kerran sain pesismailasta, kun menin ilman mitään ennakkotietoa katsomaan Ylioppilasteatterin Eversti Co -näytelmää. Teatterilaisten lisäksi esiintyjiä oli Helsingin lyhytaikaiskodista ja Lyhty ry:stä, kehitysvammaisia laulajia, näyttelijöitä, stand-up koomikkoja. 

Olin tätä ennen vajonnut johonkin artismiin liittyvään tulehdustilaan, jossa pohdin luultavasti tekemisteni ja yleisön suhdetta, pääseekö sitä soittamaan oikealle yleisölle. Ylioppilasteatterin lavan täyttivät esitykset täynnä tunnetta ja intensiteettiä. Tuli Kari Tapiota ja Tervomaata rajat ylitäen, täydellä heittäytymisellä. Itkun ja naurun lomassa häpesin omia turhamaisia asenteitani. Tätä on esiintyminen, musiikin ja hetken jakamista yleisön kanssa vailla asennetta tai ennakkoluuloa.

Myöhemmin kesän lopussa Turun linnan pihalla törmäsimme Tähkän lössiin uudelleen. Kiipesimme Karavaanin kanssa samalle lavalle heidän kanssaan soittamaan, riehumaan ja kokemaan yhteyttä. Yöllä paluumatkalla Helsinkiin valtatie ykkösellä syntyi kolme huuruista biisiaihiota, Milla Viljamaa puhalteli melodicaa ja päätepysäkki tuli vastaan liian aikaisin.

Tärkeintä on etsiä sitä, mikä yhdistää, kuin sitä, mikä erottaa.

Teksti: Tuure Kilpeläinen

Tuure Kilpeläinen on Kaihon Karavaanin lauluntekijä, laulaja ja soittaja. Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani julkaisi perjantaina 28. syyskuuta kolmannen albuminsa Afrikan tähti.
www.tuurekilpelainen.fi