Kolumni: Otto Talvio – Uusi tai vanha, silti aito vinyyli

Jaa Facebookissa

Kerron ensimmäisen kolumnin pohjustukseksi hiukan omasta suhteestani vinyylilevyyn. Täytän tänä vuonna 40, joten kun aloitin musiikin kuuntelun ja levyjen ostamisen teini-ikäisenä 1980-luvulla, vinyylilevy oli vielä pääasiallinen tallennemuoto. En ehtinyt elää sen kanssa kyllästymiseen asti ennen cd:n valtakautta, joten minulla ei ollut tarvetta alkaa ostaa cd-levyjä jonkun kuvitteellisen paremman soundin tai uutuudenviehätyksen vuoksi. Ostin vinyyliä, koska se oli halvempaa ja se tuntui hyvältä.
Jossain vaiheessa tiedän tehneeni tietoisen valinnan, että ostin vinyyliä aina kun se oli mahdollista. Se johtui siitä, että pidin vinyylistä, mutta paljolti myös siitä, että vihasin cd-levyjä ja niiden ankeutta.

En perustele harrastustani vinyylilevyjen soundilla, vaikka tietysti hyvät, hyväkuntoiset vinyyliprässit kuulostavat fantastisilta.
Ostan vinyyliä, koska pidän siitä miltä ne tuntuvat kädessä ja kuinka hyvältä ne näyttävät. Pidän siitä kuinka niiden draama on rakennettu ja siitä, että ne pitää kääntää. Pidän siitä kuinka ne yhdistävät ihmisiä ja eri vuosikymmeniä. Pidän siitä salakielestä, jota niiden keräilijät puhuvat. Pidän siitä, että voin omistaa alkuperäisen artefaktin toiselta ajalta ja toisesta paikasta ja se silti puhuttelee meitä täällä ja tänään.

Mutta mennään itse asiaan. 2012 oli hyvä vuosi vinyylifriikeille. Luulen, että Beatlesin stereoboksin vinyylilaitos poisti minulta jonkun eston ostaa uudelleenmasteroitua vinyyliä tukkukokoisissa paketeissa. Siksi päädyin ostamaan The Whon kaikki studiolevyt kattavan The Who: The Studio Albums –boksin. Se sisältää yhtyeen 11 studioalbumia Jon Astleyn uusina miksauksina. Itse pidän niiden soundista, mutta ehkä suurempi syy minulle oli päivittää koko lempiyhtyeeni tuotanto kerralla parempaan tai ainakin hyvään soundiin. Boksina paketti voisi olla parempi, sillä se ei sisällä mitään tekstiliitettä, mutta replica-painokset originaalilevyistä ovat miellyttävät.

Viime vuonna julkaistiin myös Lenny Kayen kokoama legendaarinen garagetuplakokoelma Nuggets Rhinon 40-vuotisjuhlapainoksena. Se on alkuperäisistä analogimastereista uudelleenmasteroitu 180-grammainen laitos. Ottaen huomioon levyn merkityksen 1960-luvun ytimekkään (ja suositun) garagerockin tunnetuksi tekemisessä, on mysteeri, ettei siitä ole otettu virallista vinyylipainosta sitten vuoden 1976. Jac Holzman ja Lenny Kaye ovat vaivautuneet kirjoittamaan uudet levynkansitekstit, mutta muuten paketti ei sisällä yllätyksiä. Rhino julkaisi samanlaisena 180-grammaisena, originaalimastereilta uudestaanmasteroituna laitoksena myös Loven Forever Changesin, sen 45-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.
On muuten ilo nähdä, että uusista albumeista tehdään nykyään niin usein myös erillinen vinyylimasterointi. Näistä erityisen hienolta kuulostaa Tavastialle maaliskuussa tulevan Gary Clark Jr:n Blak and Blu, joka soi kahdelle levylle prässättynä rikkaasti ja rouheasti.

Vitsikkäimmästä päästä viimeaikaisia uusia löytöjä on ”Ruotsin Pebbles”, Who Will Buy These Wonderful Evils -sarja, johon on koottu hämäriä ruotsalaisia psykedelia- ja progesinkkuja. Sarjan neljäs osa julkaistiin viime vuonna, mutta olen nauttinut vielä enemmän kolmososasta, joka tuli 2006. Ensimmäisen ja toisen osan vinyylipainokset ovat kokonaan loppu ainakin Discogsin myyjiltä ja yleisimmistä verkkokaupoista. Sarja osoittaa kuinka naapurissa ollaan tehty ihan autotallitasollakin huikeata musiikkia jo kauan ennen kuin Ruotsista tuli musiikkiviennin mallimaa.

Ensi Rytmissä päästään käsiksi myös käytettyihin vinyyleihin.

Teksti: Otto Talvio

Tämä on Otto Talvion kolumni, joka palvelee kahta tarkoitusta: hän kirjoittaa siinä uusista vinyylijulkaisuista, jotka eivät ehkä muuten saisi palstatilaa sekä kartoittaa levykeräilykulttuuria kirjoittamalla kiinnostavista vanhoista levyistä, erikoisista julkaisuista tai hämmentävistä löydöistä.

Kolumni on julkaistu aikaisemmin Rytmin numerossa 1/13.