Kolumni: Marko Saaresto – Mausta elämäsi virheillä

Jaa Facebookissa

Jos elämä olisi katu, sen varrella olisi siellä täällä pieniä, toinen toistaan mielenkiintoisempia kauppoja, kioskeja, putiikkeja ja kojuja.
Niiden lomassa nököttäisi ovia ja portteja, joiden takana nousisi ja laskisi ja mutkittelisi pois päin syrjäisiä, viehättäviä, unohdettujakin pikku kujia.

Kadulla liikkuisi ihmisiä sonnustautuneina ties millaisiin hepeneisiin. Heitä tulisi vastaan ja kulkisi samaan suuntaan, yksin ja yhdessä, olisi lapsia ja vanhuksia ja kaikkea siltä väliltä. Eikä sopisi unohtaa puluja, kujakissoja, eikä kulkukoiriakaan. Yleiskuva olisi siis häkellyttävän runsas.
Sitten kuvaan astuisi elämän rajallisuus. Aika, joka pakottaa meidät tekemään päätöksiä.

Keitä me tapaamme? Minkä sivukujan kävisimme näkemässä, minkä ohittaisimme matkallamme kohti kadun päätä?
Kun vaihtoehtoja on jatkuvasti tarjolla aivan käsittämätön määrä, päätöksen tekeminen on usein enemmänkin lamauttavaa, kuin vapauttavaa.
Ainakin allekirjoittaneelle runsaudenpula on kaikessa ihanuudessaan varsinainen esterata. Tämä johtuu yleensä siitä, että peliin astuu mukaan yksi kyseenalainen joukkue lisää. Virheet.

Jotkut sanovat, että virheet ovat elämän suola. Minä olen samaa mieltä, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Vähintäänkin ne ovat meirami, timjami ja kynteli. Irvokkaan hyviä mausteita varmasti, jos tietää miten niitä käytetään. Tai jos sattuu olemaan muusikko, saattaa ennen mainittujen sijaan käyttää sekstiä ja ad 9 -sointuja.

Useimmiten kuitenkin virheet ovat päätöksiä, jotka eivät johda toivottuun lopputulokseen. Itse erehdyin eräällä vierailulla taannoin nojautumaan takanani olleeseen seinään huomaamatta, että kyseessä oli todellisuudessa arvoesinevitriini.
Loput voi arvata, ja ei, yhtäkään esinettä ei jäänyt ehjäksi. Yleensä kuitenkin virheillä on vain taipumus saavuttaa itseään suuremmat mittasuhteet.
Suurin osa virheistä on pieniä poikkeamia, jotka johtavat yleensä siihen kaikkein mielenkiintoisimpaan lopputulokseen, kuten… noh, evoluutio.

Tosin se on aivan liian mittava aihe käsiteltäväksi tässä tekstissä. Mutta meillä on esimerkiksi kokonaisia ammattikuntia, joiden tehtävä on virhehtiä niin paljon kuin sielu sietää. Heitä kutsutaan usein tuiki salamyhkäsiesti, päättäjiksi. Jos puhuisimme englantia, käyttäisimme ehistä sanaa “they”.

Itse lukeudun toiseen vastaavaan ammattikuntaan, taiteilijoihin tai artisteihin.
Käytännössä, mitä enemmän minä mokailen ja möhlin, sitä helpompi muiden on hyväksyä oma inhimillisyytensä ja erehtyväisyytensä. Siksi minua ei haittaa jos sepalus unohtuu auki kun nousen lavalle tv-kameroiden tuiskeessa. Vastaavia esimerkkejä on varmasti loputtomasti.

Pääasiassa kuitenkin jokapäiväiset pikku tyreemme johtavat meidät uusiin mahdollisuuksiin, jos oikein tarkasti katsotaan. Lopulta käy niin, ettei oikeastaan edes ole virheitä. On vain tapahtumia, jotka johtavat seuraavaan tapahtumaan, jotka johtavat seuraavaan ja niin edelleen.

Itselleni on käynyt niinkin, että olen ollut jo antamassa periksi jonkun kappaleen säveltämisen kanssa, heittämässä sitä romukoppaan vain huomatakseni, että kyseinen kappale muuttuu matkan varrella, päätyy levylle ja soi pian sen jälkeen radioaalloilla uudestaan ja uudestaan. Ihmiset tulkitsevat sen sanoitusta omiin tarpeisiinsa sopivasti ja laulavat sitä keikoilla täydestä sydämestään. Ja kaikki tuo hyvä vain siksi, että jossain vaiheessa äänitystä unohtui päälle joku sattumanvarainen kokeiluraita ja se mitä sieltä vahingossa kantautui korviin, muutti koko luomuksen.

Jos virheet siis todella ovat elämän suola, ja jos olisin kokki, sanoisin, että olivatpa elämäsi päärakennusaineet – tai siis tuon keitoksen liha – mitä tahansa, virheillä on omintakeinen kyky tuoda niistä esiin mureimmat maut. Muusikkona sanavarastoni muuttuu ja päädyn nöyrästi palvomaan riitasointuja.

Teksti: Marko Saaresto

Kirjoittaja on Poets Of The Fall -yhtyeen laulaja. Yhtye julkaisi uuden Temple Of Thought julkaistiin maaliskuussa. www.poetsofthefall.com