Kolumni: Marko Annala – Hyppy akustiseen tuntemattomaan

Jaa Facebookissa

Basistimme Santtu iskee bussissa tarinaa. Joku yrittää keskeyttää, joten Santtu nostaa voimakkuutta. Pienessä sisätilassa ei ole pakopaikkaa, äänenpaine nousee sietämättömäksi. Työnnämme kaiken pöydiltä ja taskuista löytämämme korviin: tupakantumpit, setelit, lakritsipalat, käytetyt ja käyttämättömät kortsut… Kaikelle löytyy nyt vaimentava tarkoitus. Vieläkään ei ole hiljaista, mutta 90 desibeliä on sentään vähemmän kuin 100 desibeliä.

Akustisen musiikin ei tarvitse olla hiljaista. Santtukin saa lentokoneen nousukiitoa muistuttavan jylyn aikaiseksi vain kahden litran keuhkoillaan. Olemme matkalla kohti Sähkökatko-kiertueemme ensimmäisiä keikkoja, ja bussin takaosaan on pakattu vieraan näköisiä instrumentteja. Kitaroissa on reikiä, rummuissa on kamelinnahkaa, istuimia löytyy muillekin kuin lyömäsoittajalle. Tuoksukynttilöitä ei sentään ole, mutta muuten asetelma on kaltaisillemme hevihemmoille haastava. Kuinka näillä soittimilla palvellaan nousuhumalaista kansanosaa, joka hakee yhtyeemme esityksestä vauhtia viikonlopun vietolleen?

Tutut keinot eivät ole käytössä. Kitaristit eivät nakkele niskojaan, rumpalin kapulat jäävät pyörittelemättä, ja oma rintakehänikin säästyy nyrkiniskuilta. Istumme päättäväisesti jakkaroilla ja esitämme kappaleitamme. Emme yhtä kovaa kuin tavallisesti, mutta emme hiljaakaan.

Pari ensimmäistä veisua menee silmät ummessa, mutta sitten hommaan alkaa tottua. Uskallan katsoa eturiviä. Jotakuta jopa silmiin. ”Tässähän saadaan vielä kunnon yhteislaulutuokio pystyyn”, tuumin. Kehotan kansaa laulamaan. Kansa vastaa. Pienessä salissa muutaman sadan ihmisen kovaääninen esitys nousee korvia huumaavaksi. Soittomme häviää laulun alle. Yhtyeemme ei enää ole pääosassa vaan yleisö.

Vielä joitain vuosia sitten olin sitä mieltä, että ainut kaunis ääni mikä akustisesta kitarasta lähtee on se, kun se hajoaa paiskautuessaan lattiaan. Nyt olen tehnyt levyllisen musiikkia, jossa tuo samainen kitara on pääosassa. Mieli on häilyväinen. Myönnän pitäväni tuon kauniisti soivan kaikukoppaisen kielisoittimen soinnista.

Varjopuoli-levyn ja keikkojen myötä ympyrä alkaa kuitenkin taas sulkeutua. On pakko tunnustaa ikäväni sähkökitaran ja vahvistimen aikaansaamaa meteliä kohtaan.

Tekee hyvää hypätä välillä jonnekin tuntemattomaan nähdäkseen oliko tuttu ja turvallinen jo koluttu loppuun vai vieläkö siellä olisi jotain minua varten. Ymmärrän, mitä olen sielultani. Ja kehonikin viestii jo tarvitsevansa sitä samaa mitä sielunikin: äänenpainetta, kiihkeää tempoa, voimariffejä, lepattavia lahkeita.

Akustisen keikan kliimaksi toteutuu yleisön nostattaessa kattoa ilmaan yhteislaulullaan, ja vaikka se saakin ihokarvani pystyyn, jää keholta silti katharsis kokematta. Kaipaan sähköisen keikan jälkeistä väsymystä, hien kastelemaa paitaa, vinkuvia korvia, kaihertavaa kurkkua, kipeytyneitä lihaksia sitä tunnetta, kun tietää antaneensa kaiken. Vaikka akustisesti esiintyessäni olenkin hauras ja alaston, on sähköinen minäni kenties sittenkin enemmän aataminasussaan.

Paluumatkalla Santtu iskee tarinaa. Istun tyytyväisenä huolimatta tärykalvoni vihlomisesta. En yritä tunkea korviini mitään. 100 desibeliä on sentään enemmän kuin 90 desibeliä.

Teksti: Marko Annala

Marko Annala on Mokoma-yhtyeen vokalisti. Mokoma julkaisi akustisen Varjopuoli-albuminsa viime kuussa. Sähkökatko-kiertue on paraikaa käynnissä ja sen päivämäärät löytyvät osoitteesta www.mokoma.com.