Kolumni: Jone Nikula – Vaihtamalla paranee

Jaa Facebookissa

Kun vilkuili Nightwishin ja Anette Olzonin eron nostamia otsikoita, puhtaasti niiden määrää, oli vaikea uskoa, että Suomi on sama maa, jossa vielä runsaat 30 vuotta sitten iltapäivälehdessä uutisoitiin rockhistorian kanonisoiduimpiin uranuurtajiin kuuluneen John Lennonin murhasta vaatimattomalla “Beatle-John ammuttiin” -otsikolla. Vahingonilon, ihmettelyn ja ymmärtämättömyyden määrä, jota viihdemediat Anetten ja bändin bänksien äärellä ovat suoltaneet, laittaa miettimään, kuinka vähän kukaan oikeastaan viitsii yrittää ymmärtää uutisaiheesta, joka kuitenkin tuntuu koskettavan kaikkia.

Katsoo mitä tahansa menestyvää yhtyettä ulkopuolelta, niin vaikuttaahan homma komealta. Kolmen A:n passit kaulassa, crewn ympäröimänä rekka- ja bussikolonnassa maanosien halki kiertävä rockryhmä on kuin merirosvolaiva tai -laivasto. Sen jäsenet ovat vastuussa vain itselleen ja toisilleen. Lauma soittavia ja laulavia, juhlivia ja juhlittuja tavanomaisuuksien siteistä vapaita ihmisiä tekemässä kuten haluavat ja parhaaksi katsovat. He tekevät jotain sellaista ja siten, että siihen eivät muut pysty. He ovat ihmisiä, joiden kyky koskettaa muita on vienyt heidät pikkukylistä metropolien isoille lavoille. Onhan se mahtavaa! Itse asiassa, se kuulostaa niin mahtavalta, että sen on pakko ollakin!
Kun tällainen yhtye sitten päätyy vaihtamaan vokalistiaan, se samalla myös särkee fanin illuusiota siitä, millaista on kuulua yhtyeeseen. Homma ei olekaan aina niin mahtavaa, kuin tuli luultua. Yhtye ei olekaan sellainen haavoittumaton yksikkö, kuin on uskottu. Siinä todellisuudessa, jonka yhtye on rakentanut, onkin virhe.

Ja itse asiassa samalta se tuntuu bändissäkin. Ei kukaan ole koskaan pistänyt pumppua pystyyn päästäkseen erottamaan laulajaa tai kitaristia. Ei kukaan ole aloittanut yhtyeessä, jotta pääsisi lyömään hanskat tiskiin kesken kriittisen vaiheen ja siirtymään soolouralle.
Jäsenen eroaminen tai erottaminen on aina, silloinkin, kun kyse on sopuisasta teiden eroamisesta, käännekohta yhtyeelle. Jo se, että yksi on joukosta poissa, muuttaa ryhmän dynamiikkaa, ja se, että hänen tilalleen tulee yleensä joku toinen, keikuttaa venettä entisestään. Pahimmillaan vene keikkuu niin, että vanhaan kurssiin ei edes ole paluuta, parhaimmillaan kippo nousee uuteen, uljaampaan plaaniin ja henkilönvaihdoksen faneille aiheuttama paha mieli paijataan uusilla saavutuksilla unhoon. Ja kävi miehistönvaihdoksissa kuinka onnellisesti tahansa, työnsä vakavasti ottavalle yhtyeelle ne ovat aina vakavia paikkoja, hetkiä, joissa yhtyeen jatkoa kaikkinensa joutuu pohtimaan tosissaan.

Kun uutisoidaan mitä tahansa, pitäisi koittaa ymmärtää, mitä uutisoidaan. Anetten ja Nightwishin kohdalla uutinen näyttäisi olevan se, että solisti vaihtuu. Ja siitä pähkinänkuoressa tietysti onkin kysymys. Todellinen uutinen on kuitenkin se, että ainakin vielä maailmasta löytyy yhtye, joka on valmis ottamaan riskejä, jotka ulkopuolisesta vaikuttavat jopa kohtuuttoman suurilta, jotta se perusajatus, joka on sen nykyiselle tasolleen nostanut, säilyisi. Nightwish ei pelaa varman päälle. Se ei tyydy siihen, mitä on, vaan tekee päätöksiä, vaikeitakin, jotta saavuttaisi jotain sellaista, joka meille yhtyeen faneille on vielä horisontin takana. Nightwish ei tyydy lepäämään laakereillaan, vaan katsoo eteenpäin periksiantamattomalla intesiivisyydellä. Siitä sopisi ihmettelyn sijaan itse kunkin ottaa mallia henkilökohtaiseen elämäänsäkin.

Teksti: Jone Nikula

Kolumni on julkaistu aikaisemmin Rytmin numerossa 5/12