Kolumni: Jone Nikula – Riisto

Jaa Facebookissa

Julkisuudessa on taas keskusteltu viihdeteollisuuden ja tähdeksi toivovien ongelmallisesta suhteesta. Keskustelu, joka innottui tällä kertaa KidSing-tv-kilpailusta, on kulkenut tuttuja ja turvallisia uriaan siinäkin mielessä, että se ei varsinaisesti tälläkään kertaa ole ollut keskustelua, vaan taiteilijaosapuolta edustavien henkilöiden huutelua, jota yleisö puhujaa myötäillen ja päätään puistellen seuraa, ja jonka toiseksi osapuoleksi haastettu moguliporras jättää omaan arvoonsa.

Peruskysymys tälläkin kierroksella on koskenut viihdeteollisuuden vastuuta nuorille ja toivorikkaille taiteilijan tai solistin aluille, kun ja jos isosti promottu startti pitkäksi kaavaillulle uralle kuoleekin kehtoonsa, ja vainoaa lasta, varhaisteiniä, teiniä tai nuorta aikuista lopun ikää.

Keskusteluun toistaiseksi ainoana osallistuneet popparit ovat olleet sitä mieltä, että nuorten ja lasten solistikisojen ongelma on siinä, että maksimaalisella julkisuudella tupataan saamaan minimaalisesti menestystä, etenkin suhteessa menestystä janoavien kisailijoiden määrään. Eli menestyvän teinitähden suosion perusta on rakennettu kisassa jalkoihin jääneiden kilpakumppanien epäonnistumisista ja lapsitähden itsensäkin kohdalla tuotteen suunniteltu kaari tuppaa loppumaan, ja samalla ura, kun tähti on kasvanut ohi kohderyhmästään.
Keskustelun vaiennut osapuoli, levy-yhtiöt ja promoottorit ja muut 360-diilien toteuttajat on käytetyissä puheenvuoroissa leimattu vastuuttomiksi ja ahneiksi riistäjiksi, joilta puuttuu sekä kyky että ymmärrys pitää nuorista staroistaan huolta.

Viihdeteollisuuden ongelma on siinä, että sekä suuri yleisö että solistit ja artistit, yhtyeet ja muut sen parissa työskentelevät tuppaavat unohtamaan, että hyvässä ja pahassa viihdeteollisuus on juuri sitä mitä nimi sanoo. Teollisuutta, joka tuottaa viihdettä. Kun on puhe herkistä taiteilijoista tai nuorista yksilöistä, on luontevaa rakentaa vastakkainasettelua, jossa edellä mainitut edustavat haurasta viattomuutta ja heidän teoksiaan julkaisevat ja kaupittelevat tahot ovat ahneita ja kyynisiä riistäjiä. On helppo ajatella, että taiteilijanalut eivät tiedä tai tajua, mitä kaikkinensa tarkoittaa se, että antautuu sopimussuhteeseen sellaisen oikeustoimihenkilön kanssa, jonka olemassaolo perustuu sopimuksen allekirjoittajan julkaisujen ja oheistuotteiden, kiertueiden ja promootioiden tuottamaan liikevaihtoon. Viihdeteollisuutta ei ole helppoa ymmärtää, vaikka kuinka olisikin muuten valmis sektorin palvelukseen astumaankin.

Mutta kun se ei ole yhtiöiden vika. Jos popparinalku allekirjoittaa minkä tahansa paperin sitä etukäteen itseään fiksummilla luetuttamalla tai jos alaikäisen solistilupauksen vanhemmat allekirjoittavat holhottavansa puolesta sopimuksen, joka osoittautuu solistille surkeaksi, vika on niissä, jotka allekirjoittivat, ei niissä jotka paperin laativat.

Keskustelu luovien alojen riistosta junnaa paikallaan siksi, että siinä missä viihdeteollisuuteen hakeutuvat toiveikkaat esiintyjänalut ovat valmiita liki mihin vain saadakseen mahdollisuutensa parrasvaloissa, viihdeteollisuuden tahot ovat valmiita menemään hyvin pitkälle turvatakseen oman menestyksensä. Vaikka kuinka vinguttaisiin reilun pelin ja tasavertaisuuden nimeen, todellisuudessa menestyvät taiteilijat ovat menestyviä nimenomaan yksilöinä, eivät osana kollektiivia ja viihdeteollisuuden yrityksellä on vastuu vain osakkeenomistajilleen. Se on se asetelma, joka oli, on ja tulee olemaankin pienin säädöin niin pitkään, kuin viihdettä teollisessa mittakaavassa tuotetaan. Ja jos ajatellaan, kuinka hyvän ennakkopuffin TV –ohjelmalleen seuraavaa tenavatähteä hakevat kansan ja parin popparin paheksumat tuottajat ja kanava saivat, on perusteltu syy olettaa, että tämä on se suunta, johon viihdeteollisuus on menossa.

Teksti: Jone Nikula

Kolumni on julkaistu aikaisemmin Rytmin numerossa 2/13.