Kolumni: Jone Nikula – Miksi!

Jaa Facebookissa

Kun puhutaan popmusiikista, puhutaan usein kaikesta muusta kuin siitä syystä, jonka vuoksi toiset tekevät sitä ja toiset kuuntelevat.
Perinteinen syy pistää bändi pystyyn on liki jokaisen haastatellun popparin mukaan mahdollisuus päästä lähempään tekemiseen kaipaamansa sukupuolen kanssa ja faneille erinomainen perustelu johonkin genreen tai artistiin hurahtamiselle on, että kaveritkin tykkäävät, ja kenties vielä parempi on se, että vanhemmat eivät diggaa. Ne ovat kelpo perusteluja teini-ikäisille, mutta pitkän päälle ne eivät ole mikään pysyvä syy edes kuunnella musiikkia saati tehdä ja esittää sitä. Pikemminkin kuin syy mihinkään, ne ovat normaali vaihe murrosiässä ja osaltaan selittävät myös sen, miksi alle kaksikymppisiä poppareita ja pop-faneja on enemmän kuin yli neljäkymppisiä, saati yli kuusikymppisiä.

Kun puhutaan popmusiikista, puhutaan taidemuodosta, jonka nelikentän yksi kulma on umpikaupallinen sen vastakulman ollessa umpiepäkaupallinen kolmannen kulman ollessa massoihin vetoavaa ja neljännen kulttikamaa. Ja vaikka kuinka kylmästi suhtautuisi popmusiikkiin kaupallisena massojen kulttuurina, myös massojen kaupalliseksi menestykseksi nostamien tekijöiden ja teosten onnistumista dekoodattaessa onnistumisen keskiössä on sisällön merkitys.
Noustakseen ilmiöksi, joksikin sellaiseksi, joka ei vain edusta, vaan heijastaa ja muovaa aikaa, jossa tapahtuu, synteettisimmänkin poptuotteen on omattava jotain sellaista, joka saa yleisön ja muut sivustakatsojat sekä esittämään kysymyksiä että hakemaan vastauksia niihin.
Kysymys ”miksi?” voidaan toki esittää alentuvasti ja halveksivasti yhtä hyvin kuin ihmetellen tai ihaillenkin, mutta tärkeämpää kuin äänenpaino on kysymyksen esittäminen. Jos on kysyttävä miksi jokin on ja menestyy tai ei, tai mikä on tämän tai tuon artistin toiminnan ja ajattelun perusajatus, aletaan olla, äänenpainosta riippumatta, jonkin huomionarvoisen äärellä. Kysymyksiä artistin tai ilmiön syvemmästä merkityksestä vain harvemmin esitetään julkisesti ja vielä harvemmin taiteilijoille itselleen.

Ei ole sattumaa, että popmusiikin kuluttajien ahnain ikä osuu murrosikään ja varhaisaikuisuuteen. Ne ovat ihmistä muovaavia vuosia ja sitä aikaa elämässä, jolloin kipuillaan kasvamisen ja oman olemassaolon ja elämän potentiaalin pohdintojen äärellä. Elämä on ketju hyvässä tai pahassa kasvattavia ensimmäisiä kertoja ja kokemusten kokoluokka aivan toista kuin elämänkokemuksen kyynistämillä aikuisilla. Se on aikaa, jolloin kysymyksen ”miksi?” esittäminen ei tunnu teennäiseltä tai tärkeilevältä.
Ehkä juuri siksi, kun puhutaan popmusiikista, puhutaan usein kaikesta muusta kuin siitä syystä, jonka vuoksi toiset tekevät sitä ja toiset kuuntelevat. Kun markkinavoimien tai sosiaalisen median tai myyttisen ”skenen” hypettämä artisti avautuu elämäntavasta työpaikan itselleen rakentaneelle toimittajalle, tai laittaa avustajansa twiittaamaan uuteen kaupunkiin saapumisesta yleisölleen, joka ostaa ihailemansa artistin tuotteet menestyksen tai heimoveljeyden tai ilmiön sokaisemana, kysymys ”miksi?” on ilmeisesti liian pieni ja intiimi ja sen vaatima vastaus liian suuri ja rehellinen, että popteollisuuden koneisto tai sen osaset, tekijät ja näkijät, osaisi tai uskaltaisi lausua sitä ääneen.
 
Teksti: Jone Nikula

Kolumni on julkaistu aikaisemmin Rytmi-lehden numerossa 6/12