Kolumni: Jone Nikula – Liikaa kisoja

Jaa Facebookissa

Suomessa on liikaa bändi- ja solistikilpailuja. Tähän lopputulokseen tuli Helsingin Sanomien Nyt-liite jokunen viikko sitten julkaistussa artikkelissaan. Jutussa käytiin lävitse maassamme kieltämättä suhteellisen jatkuvalla syötöllä ja päällekkäin pyöriviä kykyjenmetsästyskilpailuja ja pääteltiin, että niihin osallistuminen ei taida paljon poppareita palvella.

Suomen lukemattomien bändikisojen takana on useita syitä, eikä kovinkaan moni todellakaan ota huomioon esiintyjien etua tai hyvinvointia. Kisoja laitetaan pystyyn, jotta kapakka saa maksavia asiakkaita halvalla ohjelmakustannuksella, jotta verkkosivut saavat hittejä, jotta musiikkimedia saa kilpeään kiillotetuksi, tai jotta musiikkiliike tai instrumenttitehtailija tai muu sponsori saa markkinointitilaisuuksia. Ei siksi, että poptaivaalle syttyisi uusia tähtia, vaikka ei sekään haittaisi.

Tätä taustaa vasten arvovaltaisen lehden johtopäätös kykykilpailujen liiallisuudesta saattaa olla jollain perusteilla oikeakin, mutta ei kaikilla. Artikkeli kun unohti sekä toimittajan että kommentaattorien toimesta yhden keskeisen näkökulman, bändien ja artistien oman markkinoinnin ja markkinointiagendan. Valitettavaa on, että niin unohtaa suurin osa kisoihin osallistuvista yhtyeistä ja artisteistakin.

Kykyjenetsintäkilpailujen yhteydessä usein virheellisesti ajatellaan, että yhden kisan voitto on maaliintulo, joka muuttaa kaiken yhdessä yössä. Hiukan samalla tavalla kuin kuvitellaan, että singlen tai levyn julkaisu on se kanto kaskessa, jonka kampeaminen kumoon lopulta muuttaa joutomaan viljavaksi vainioksi. Moinen luulo ja usko on ihastuttavan naiivia ja joskus perusteltuakin, mutta enimmäkseen se on laiskuutta ja suunnittelun puutetta lapsenuskoksi tai katu-uskottavuudeksi naamioituna.

Kun Lordi aikoinaan meni ja voitti Euroviisut, yhtye ei osallistunut kisoihin voittaakseen kisat vaan lanseeratakseen itsensä yleisölle, jollaisen vain mantereen laajuinen kisalähetys voi taata. Kisan voitto oli bonus, mutta ilmankin sitä yhtye olisi päässyt haluamaansa tavoitteeseen ja jatkanut valitsemallaan tiellä.

Samankaltaista ajattelua soisi harjoitettavan muidenkin yhtyeiden piirissä.

Suomen lukemattomien bändikisojen suossa rämpivän yhtyeen tai artistin on toki helppo kadottaa perspektiivi tekemisensä laajempaan kuvaan illasta toiseen treenikämpällä haaveilun ja viikonlopusta seuraavaan klubeilla kisoissa soittamisen keskellä. Mutta jos niin käy, se ei ole kisojen runsauden tai livetarjonnan määrän ja kilpailun kovuuden syytä. Jos jotakuta pitää syyttää siitä, että mahdollisuus ei ala raottaa oveaan, niin itseään. Tilaisuuksiin tarttumattomuus on oman ajattelun laiskuutta ja saamattomuutta.

Popkulttuuri on taidemuodoista kapitalistisin ja kapitalismissa enemmän on aina parempi. Siksi Suomessa eikä muuallakaan ole liikaa bändikisoja, on vain liikaa kapitalismissa huonoja taiteilijoita.

Teksti: Jone Nikula

  • AK

    Mitä ihmettä? Olen kai kuunnellut liikaa radiorokkia kun tulee yllätyksenä että Jonella on ihan kohtuullisen painavaa asiaa. Ehkei ihminen ole ihan heti liian vanha yllättymään.