Kolumni: Ile Kallio – Kun asiat löytävät merkityksensä

Jaa Facebookissa

8.6.1985 klo 19.04
Ruotsi, Göteborg, Ullevin stadion. Paikalla 64312 kuulijaa, ennätys Ullevin historiassa.

Konsertin alkamisajankohdaksi oli ilmoitettu klo 19, ja Bruce Springsteen ei kuulemma juurikaan myöhästele aloituksissaan.
Olimme tulleet stadiolnille hyvissä ajoin, vähän kuuden jälkeen. Sää ei ollut silloin lupaava. Tympeää yhtäjaksoista satelua, ilma ei onneksi ollut kauhean kylmä.
En ollut mikään Bruce-fani. Olin toki aikoinaan hankkinut Born to run -, Darkness on the Edge of Town – ja The River -albumit. Musiikki oli vahvaa ja sisäistettyä, mutta ei aiheuttanut mitään hihhulointia suhteessani miehen työhön, jota toki arvostin kovasti. Odotin keikan alkua kuitenkin mielenkiinnolla, olihan Brucen ja bändin maine loistavana liveaktina kiirinyt laajalti rockmaailmassa.
Sade oli lakannut pari minuuttia aikaisemmin. Sitten pilvet hajosivat, ja laskeva aurinko valaisi esiintymislavan kuin valtava valonheitin. Stadionin esiintymislavan puoleiselle taivaalle muodostui kaksi risteävää sateenkaarta.
Bruce Springsteen & The E Street Band astui lavalle.
Vaikuttaa hieman ilmestyskirjalliselta näyltä, tai sitten valmiiksi sekaisin olevan fanin mielikuvitukselta. Kyse ei kuitenkaan ollut kummastakaan, vaan suhteellisen viileästi keikkaa odottavan meikäläisen havainnoista.
Sitten mentiin.

Pystyin ehkä noin puolen tunnin ajan seuraamaan esitystä joten kuten rauhallisesti. Brucen ja bändin voima oli kuitenkin vastustamaton. Seurasi noin neljän tunnin uskomaton vyörytys tunneaaltoja rockmusiikin koko skaalasta. Menemättä suuren kokemuksen sisällä oleviin elämyksellisiin yksityiskohtiin  joita tuli hieman enemmän kuin meikäläisen vastaanottokyvylle kerralla on tarkoitettu, on todettava tämä:
Springsteenin itsensä täydellisen antamisen, karisman ja taidon, sekä E Street Bandin loistavan osaamisen ja eläytymisen myötä yli 60 000 ihmisen kuljettaminen riemun, itkun, naurun ja kaikkea lopulta seuranneen hillittömän bailaamisen euforiaan oli jotain, mitä en ollut kokenut.
Olin ollut murrosikäisestä lähtien hyvin onnekas kuulemieni monien konserttien suhteen. Mutta tämä oli vielä jotain enemmän.

Kaksi viikkoa myöhemmin olin kovassa kiireessä perjantai-iltapäivänä Helsingissä asioilla. Menin noutamaan jotain tarvekalua Eerikinkadun Rake-rautakaupasta. Minut ohjattiin alakertaan, jossa hetken itsekseni haahuiltuani, löytämättä etsimääni, hermostuin ja huutelin, että “onkotämäjokuitsepalvelu-ilmaisnoutopistevaimitähelvettiä!”. Sen seurauksena jostain ilmestyi parikymppinen pitkätukkakaveri, ja olin valmiiksi pahantuulinen. Odotapas tyyppi, kohta tulee palautetta.
Mutta hänelläpä oli päällään täsmälleen samanlainen Springsteen-konserttipaita Göteborgista, kuin itsekin olin sieltä hankkinut. Kysyin, oliko hän ollut paikalla. Kyllä, kuului vastaus. No saman tien unohtui kiire ja hammastenkiristys. Istuimme betonisäkkipinojen päällä kertaamassa ja vertaamassa kokemaamme. Ja siinä se yhtäkkiä tuli, koko jutun ydin. Rautakaupan kellarissa betonisäkkien päällä.
Me olimme paikalla elämässä mukana tuota ikimuistoista tapahtumaa.

Musiikin vastaanottaminen elävänä esityksenä on parhaimmillaan huumavaa ja palkitsee ruhtinaallisesti, kun se osuu kuulijan sieluun ja sydämeen. Se on tunnekieli, joka yhdistää ihmisiä yli kaikkien rajojen.
Musiikki elävänä, silloin kun se onnistuu ja syttyy, on parasta tietämääni sielunhoitoa.
Olin kuuntelemassa 80-luvun lopulla Itzhak Perlmanin viulukonserttia Finlandia-talossa, B.B Kingiä Pori Jazzissa 1995 ja pari vuotta sitten Tommy Emmanuellin kitarakonserttia Kulttuuritalolla. Kaikissa oli niin musertavan kauniita hetkiä, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani.  Luettelo muistakin voimaannuttavista konserttielämyksistä olisi liian pitkä tähän, mutta niissä kaikissa on yksi tärkeä yhdistävä tekijä. Ne kaikki ovat tehneet sielulleni hyvää. Ja se on elävää elämää.

Teksti: Ile Kallio

Kolumni on julkaistu aikaisemmin Rytmi-lehden numerossa 3/12