Kolumni: Arvostelu ei ole pelkkää mielipiteiden huutelua

Jaa Facebookissa

Rytmin toimittaja Tuukka Hämäläinen selvittää kriitikin ja mielipiteen välistä sekasotkua.

*

Vuoden mittaan on käyty keskustelua arvostelujen merkityksestä. Tämän kulminaationa voi pitää Markus Nordenstrengin Nyt-liitteessä julkaistua pop-esseetä, jonka juuret taas ovat Nuorgam-verkkomediassa.

Keskeinen kysymys kuuluu: Mikä rooli on arvostelulla? Entä mikä tekee kriitikosta auktoriteetin – miksi välittäisimme hänen mielipiteestään?

Ensimmäinen kritiikkejä koskeva harha on se, että arvostelu olisi samaistettavissa mielipiteeseen. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Mielipide on täysin yksilöllinen, eikä sen tarvitse tukeutua mihinkään muuhun kuin makuun. Omasta mielestäni parsakaali on pahaa, mutta tuntuisi aika oudolta joutua perustelemaan miksi tunnen näin.

Mielipidettä ei tarvitse useimmiten pukea edes sanoiksi. Se vain on.

Arvostelu (eli kritiikki) puolestaan on tekstiä, ja jo tämä on olennainen ero. Kirjoitus on aina jäsennellympää kuin ajattelu tai ”fiilis”. Arvostelua koskee myös lisävaatimus: esitetyt väitteet täytyy perustella.

Tietenkään jokaista arvostelun lausetta ei tarvitse puida syväluotaavasti, mutta varsinaisia arvostelmia tulee tukea argumentein. Esimerkiksi: ”Albumi on lattea, koska sävellykset ovat ennalta-arvattavia ja lyriikat kliseisiä.”

Annettuja perusteluja voidaan niitäkin perustella edelleen, esimerkiksi vertaamalla vastaaviin aikalaisteoksiin, taiteenlajin trendeihin ja tekijöiden aiempaan tuotantoon.

En sano, etteikö olisi olemassa parempia ja huonompi arvosteluja – olen itsekin kirjoittanut molempaa sorttia – kuin myös parempia ja huonompia perusteluja. Nämä piirteet liittyvät kuitenkin useimmiten arvostelijan ammattitaitoon niin asiantuntemuksen kuin kirjoittamisen osalta. Harva kriitikko on itseasiassa teknisesti valtavan taidokas kirjoittaja, ja etenkin musiikkimediassa asiantuntemus on oman harrastuneisuuden kautta hankittua.

Mikä kuitenkin tekee (hyvästä) kriitikosta auktoriteetin, ovat juuri argumentointi ja asiantuntemus. Niin kriitikon kuin mediankin on tunnettava rajansa: Itse en voisi arvostella Rihannan albumia, kun en ole aiempia kuunnellut ja tunnen lähtökohtaista antipatiaa koko tyylilajia kohtaan.

Olosuhteista johtuen suuri osa arvosteluista kuitenkin kirjoitetaan puutteellisella asiantuntemuksella ja ennakkoasenteita tiedostamatta. Lisää soppaan vielä heikko kirjoitustaito, niin lopputulos on sanalla sanoen huttua.

Ratkaisu on ilmiselvä, mutta käytännössä hankala tai mahdoton toteuttaa: Kriitikot tarvitsevat yleisiä normeja ja pelisääntöjä, sekä itsetietoisuutta, kirjoitustaitoa ja resursseja asiantuntemuksen hankintaan.

Lukijan tulee puolestaan kyetä erottamaan toisistaan mielipiteet ja arvostelut. Kriitikko arvioi teosta teoksena, kun taas yleisö on vapaa muodostamaan näkemyksensä tunnepohjalta. Ridley Scottin Prometheuksesta saa tykätä, vaikka se onkin epälooginen ja tönkösti kirjoitettu yritys elävöittää pystyynkuollut elokuvasarja.

Lopuksi on todettava, että arvostelu on kaikkea muuta kuin turha tekstilaji. Joidenkin mielestä internet on tehnyt tyhjäksi kirjoittajien auktoriteetin, sillä nykyään kaikki saavat äänensä kuuluville. Nähdäkseni tämä on virhepäätelmä.

Kun kaikki huutavat torilla yhteen ääneen nousee tärkeimpään roolin se, joka esittää näkemyksensä eheästi, asiantuntevasti ja perustellusti. Tämä on kriitikon tehtävä, eikä se ole mitään tuulesta temmattujen mielipiteiden huutelua.

Tuukka Hämäläinen

Kirjoittaja on freelance-toimittaja, kirjailija ja teoreettisen filosofian kandidaatti.

  • suomi24sta tulin

    Tuohon viimeisen kappaleen ensimmäiseen lauseeseen viitaten tekee mieli kommentoida, että itsestäni tuntuu, että yleisesti hyväksytyksi totuudeksi tulee ennemminkin toriväen mielipide kuin se asiantuntijan lausunto, mikä mielestäni saattaa asiantuntijalausunnon tärkeyden perusteluineen ja muine hienoine piirteineen valitettavasti hiukan kyseenalaiseksi. Tätä kirjoittaessani oli mielessä eräs konsolipeli, jota yleisö on mielestäni kohdellut turhan ankarasti.

    Olen myös törmännyt henkilöihin, jotka avoimesti tunnustavat lukevansa mieluummin nimenomaan tavisten kirjoittamia arvosteluja tai mielipiteitä kuin kriitikoiden arvosteluja (edelleen konsolipeleihin liittyen).

  • Kriitikko ja muusikko!

    Entinen Yö-yhtyeen jäsen Jussi Hakulinen nappasi Soundin kriitikon tyttöystävän ja sai kärsiä huonoista levyarvioista kolme vuotta. Aftonbladetin Markus Larsson haukkui vuosia sitten Rollari-Keithin Göteborgin Ullevin esiintymisen ja miesten kohdatessa muutama kuukausi sitten Keith meinasi lyödä kriitikkoa neniin. Rumba haukkui Hanna Pakarisen ensimmäisen suomenkielisen albumin ja musiikkitoimittaja Jukka Haarma haukkui blogissaan Rumban ja teki arviosta arvion.

    Naurettavaa. Esimerkkejä löytyisi vaikka kuinka, mutta miksi välittää. Kriitikon mielipidehän on vain yhden ihmisen mielipide ja ihmisiähän kriitikotkin ovat. Jos Yön Jussi odotti Soundi-kriitikolta kehuja, turha luulo. Tiedän, että Juice Leskinen käytti hyväksi kritiikkipalvelua eli keräsi kaikki hänestä kirjoitetut jutut ja meikäläistäkin näpäytti, mitä mitättömimmistä syistä.

    Läiskitty on siis puolin ja toisin. Muusikot ja kriitikot, ovatko he sitten herkkähipiäisempiä kuin muut ihmiset, en usko. Kriitikollakin on heikot hetkensä ja huono päivä saattaa vaikuttaa siihen, minkälainen kritiikki syntyy. Pelkästään, jos kriitikko ei saa pyytämäänsä haastattelua joltain staralta, seuraavan päivän lehdessä varmasti tulee pyyhkeitä. Jos klassisen musiikin kriitikko kirjoittaa kevyestä musiikista, ei hän ole uskottava. Asiantuntemus puuttuu. Jos kriitikko liikkuu yleensäkin vieraalla alueella, kirjoittaa esimerkiksi discomusiikista, jota sydämensä pohjasta inhoaa, tietää mitä odottaa ja jos hän kehuu, valehtelee.

    Syitä kyllä löytyy, mutta minusta tänä päivänä ei ole enää oikeaa kritiikkiä. Lähinnä konsertti- ja levyarviot ovat esittelyjä, joilla ei haluta loukata ketään.Valtakunnallisissa medioissa ylenpalttisen kehumisen vastapainoksi railakkaseenkin kritiikkiin olisi mahdollisuus, mutta esimerkiksi Meri-Lapissa se on mahdottomuus. Täällähän pienessä piirissä kriitikko ja muusikot tuntevat toisensa ja kukapa kavereitaan haukkuisi. Tällä alueella tosin ei ole kuin yksi kirjoittava klassisen musiikin kriitikko.

    Kritiikki on siis vain yhden ihmisen mielipide.Hyvä esimerkki Luulajassa ilmestyvät päivälehdet, NSD ja Norrbottens Kuriren, joista tuon tuosta saa lukea samasta konsertista aivan päinvastaiset arvostelut.

    Jos musiikkikritiikki on tänä päivänä hampaatonta, löysän rockkirjoittamisen kulttuuriin puuttuu yleisesti Nalle Österman kirjassaan Härmägeddön -vuoteni Suomirokissa (Like). Dome.fin haastattelussa Nalle myös nostaa esille ilmiön, kun artisti nousee kaiken arvostelun yläpuolelle. Hän sanoo muun muassa:

    – PMMP on tällä hetkellä Suomessa sellainen yhtye, joka on pyhä lehmä, jota ei sovi kritisoida ja josta vaan ei voi kirjoittaa mitään negatiivista. Aiemmin samanlaista glooriaa ovat Suomessa nauttineet muun muassa Leevi & The Leavings, Eppu Normaali ja Ultra Bra.

    Meillä pienessä piirissä tämä ilmiö vielä ylikorostuu. Kaikki hyvä annetaan, tämä koskee muitakin kulttuurin alueita, kritiikittömästi yhdelle ja kahdelle, mikä tukahduttaa uusien kykyjen esille pääsyn. Älköön siis ketään ylennettäkö ja kritikissäkin oltakoon tasapuolisia ja jätetään nuorille muusikoillekin vara kehittyä. Ei kehuta pystyyn!

    12.4.2011/Archie/Väylän Pyörre Uutiset

  • Ohikulkija

    Hyvä kirjoitus! Kritiikki ei tosiaan ole eikä se tosiaan saisi olla mikään hosuttu mielipide. Valitettavasti niin kuitenkin on. Erityisesti kevyen musiikin kritiikeissä, joissa “musta tuntuu” fiilistelyn tueksi haetaan perusteluja, joiden pääasiallinen tarkoitus osoittaa että se “mustra tuntuu” on lähtöisin henkilöstä, joka ratasastaa uskottavuuden aallonharjalla. Oli kyse sitten punavuorelaisesta kärkimuodin seuraamisesta, tai rokkipoliisin konservatiivisuudesta.

    Archien väitteeseen kritiikistä vain yhden ihmisen mielipiteenä on pakko todeta, että Väylän Pyörteessä juuri tuollaista kritiikiksi nimitetyä mielipiderjoittamista valitettavasti usein tapaa. Subjektiivinen mielipide ei tarkoita, että kritiikin pitäisi olla objektiivinen totuus, tämä on virhepäätelmä tämäkin, ja toisin kuin Archie esittää, kriitikkojen näkemykset voivat erota suurestikin ilman, että kritiikin arvo murenee. Kyse on nimenomaan perusteluiden pätevyydestä, siitä, että kirjoittaja tuntee kohteensa jaeikä ole sokea itselleen. Eli osaa erottaa ja tunnistaa eritasoisest perustelut toisistaan , tarkastella teosta niin suhteessa sen taiteelliseen viitekehykseen ja erilaisten makujen historiaan kuin omaan subjektiiviseen makuunsa.