Kolumni: A. W. Yrjänä – Suosikkiartistin huippuliksat

Jaa Facebookissa

Pari mediaa uutisoi artistien “jättimäiset keikkaliksat” kesän kynnyksellä, jälleen kerran. Uutisissa revitellään irrationaalisilla luvuilla. Ihmisten kateushermoja kutkutellaan halvalla tavalla.
Esimerkiksi Ylen jutussa väitettiin, että euron myötä keikkapalkkiot olisivat kuusinkertaistuneet. Se ei ole pelkästään laiskaa journalismia, vaan paksu vale. Esiintymispalkkiot ovat romahtaneet. Moni entinen täyspäiväinen muusikko hankkii elantonsa nyt muita töitä paiskimalla.
Taiteilijat eivät halua tai eivät osaa puhua taloudesta. Raha-asiat koetaan monimutkaisiksi. Ongelmien puimista pidetään ruikuttamisena sekä omien että ulkopuolisten silmissä.
Niinpä yhä useampi listaykkösartisti pakkaa kiertuekamansa ja henkilökuntansa säästösyistä keikkabussin sijasta ahtaaseen pakettiautoon – ja soittaa säästöistä huolimatta tappiollisia keikkoja. Miinukset paikataan muutaman isomman kaupungin tuloilla. Itselle selitetään, että pakkasen puolelle menneet illat ovat uuden levyn markkinointia.
Hetkinen… minkä markkinointia?

Netti on tappanut levymyynnin. Jokunen hittituote saavuttaa platinalevyn, mutta varsin näkyvätkin julkaisut myyvät vain muutaman tuhannen kappaletta. Vuosia on hoettu, että elanto pitää saada rojaltien ja tekijänoikeuskorvausten sijaan keikoista ja oheistuotteiden myynnistä.
Suomessa on satoja keikkailevia yhtyeitä, joilla on kysyntää ja vankka kannatus fanien parissa. Mutta kunnollisia keikkapaikkoja on vain kourallinen. Jos vaikkapa Kouvolassa tai Kemissä on kaksi säännöllisesti musiikkia tarjoavaa klubia, niihin on tyrkyllä yli sata konserttielämystä vuodessa. Keskiverto musiikinystävä katsoo lompakkoonsa ja toteaa, että hänellä on varaa käydä keikalla neljä kertaa vuodessa. Tarjonta ylittää kysynnän. Lippujen hinnat pysyvät samana tai laskevat.
Kiertämisen kustannukset nousevat silti joka vuosi. Majoitus, työntekijöiden palkat, kulkuneuvot, työnantajavelvoitteet.
Vuosikymmen sitten keikkaliksasta jäi bändille jaettavaksi potista nelisenkymmentä prosenttia. Siis bruttopalkkoihin ja työnantajavelvoitteisiin, kuten eläkkeisiin. Jos siis kolmensadan hengen soittopaikka oli täysi ja lipun hinta kympin, niin nelihenkisellä bändillä käteen jäi verojen jälkeen noin 150 euroa per soittaja.
Nyt samasta keikasta jää käteen noin 50 euroa. Kun keikkoja on nykyään vain viikonloppuisin, niin palkkaa saa tassuun siis satasen viikossa.
Eläkekertymä on lähinnä vitsi.

Yhtyeeni CMX julkaisi helmikuussa levyn, joka myi nopeasti kultaa ja liehui listaykkösenä. Teimme kiertueen, jolla oli paljon yleisöä. Useana iltana kuitenkin maksoimme siitä, että olimme töissä. Sama dilemma koskee kollegoita.
Kuluja voi karsia. Kuukausipalkka, työterveyshuolto, työsuhde-edut ja sen sellaisethan soittajilta jo puuttuvatkin. Karumpi majoitus, pienempi auto, roudareille potkut, vaatimattomammat valo- ja äänentoistolaitteet.
Ala köyhtyy, äänentoistofirmoja menee nurin, miksaajat häipyvät muihin hommiin. Yleisö kyllästyy nurkassa pikkukamoilla parin lampun alla rokkaaviin, roudauksesta ja ajamisesta väsyneisiin esiintyjiin. Baarit menevät kiinni, kun kansa kaikkoaa.
Irvokasta tilannetta parannettaisiin ainakin hieman verotusta muuttamalla. Esiintyminen on nimittäin arvonlisäverotonta toimintaa. Se tarkoittaa, että ohjelmatoimisto tai muusikon firma ei voi vähentää keikkailuun liittyvien kulujen arvonlisäveroja. Veroa maksetaan lähes kaikissa kuluissa 24 prosenttia. Jos muusikot ja esiintyvät taiteilijat kasaisivat rivinsä ja vaatisivat esiintymistä alennettuun 10:n prosentin arvonlisäverokantaan, tulonsiirto eli piristysruiske alalle olisi noin 15 prosenttia. Tämä muutos ei edes nostaisi lipun hintaa.

Teksti: A. W. Yrjänä

Kirjoittaja on CMX-yhtyeen solisti, säveltäjä, basisti ja runoilija. CMX:n Seitsentahokas-albumi julkaistiin aiemmin tänä keväänä. Tämä kolumni julkaistiin Rytmin numerossa 3/13.
www.cmx.fi

  • Antti Virolainen

    Ikävä kuulla artistien taloudellisesti haastavasta tilanteesta, etenkin suosikkibändin solistilta.

    Yleisesti ottaen on erittäin hyvä, että synkän raportoinnin lisäksi mukana on ehdotuksia siitä, millä tilannetta voidaan parantaa, mutta tässä esitettyä veroideaa en kyllä ymmärrä. Eikös alv-vähennysoikeus koske nimenomaan valtiolle tilitettävän, myynnistä kertyvän alv:n summaa? Eli jos esim. keikkalipuista ei tarvitse valtiolle tilittää alv:ia, ei ole myöskään mitään summaa josta ostojen alv:n voisi vähentää. Toisin sanoen, jos lipun hinta on sama, on 0% alv aina muusikoille käteenjäävän rahasumman kannalta parempi (tai yhtä hyvä) tilanne kuin 10% alv.

    Eri asia on sitten toki, jos lippujen hintaa nostetaan, mutta ehdotuksessa nimenomaan viitattiin, että hintaa nostamatta artistit saisivat 15% hyödyn. Minun ymmärtääkseni näin ei siis kävisi, vaan arvonlisäverottomuus on todennäköisesti keikkatoiminnalle oikein hyvä juttu, ja itse en lähtisi rivejä kasailemaan ja verollepanoa vaatimaan. Mutta korjatkaa jos olen ymmärtänyt tässä jotain väärin, niin opin ehkä jotain itsellekin hyödyllistä arvonlisäverotuksesta.

    (Vielä asia erikseen on esim. EU-maiden välillä tapahtuva yhteisömyynti, jolloin jo palvelua toisesta maasta ostaessa saa alv:n jätettyä pois jo laskutusvaiheessa. Mutta tähänkin ymmärtääkseni riittää, että on Y-tunnus, eikä oman alan alv-prosentilla ole vaikutusta.)

    Mitä sitten itse ehdottaisin, jos verovelvolliseksi tekeminen ei mielestäni auta vaan ainoastaan heikentäisi tilannetta? Jos keikkailun kustannukset nousevat, tuntuisi loogiselta vaatia vastaavasti suurempia keikkapalkkioita. Hintojen nostaminen ei toki koskaan tunnu mukavalta, ja musiikkinsa varmasti soisi olevan mahdollisimman monen ulottuvilla, mutta jos todellisuus on kuten tässä kuvattiin, ei keikkapalkkioiden nostamattomuudessa tunnu olevan järkeä, jos se kerran ajaa muusikoita ja koko alaa ahdinkoon. Jos esimerkin keikkalippu maksaa sen kympin, voi sitä mielestäni huoletta nostaa sen 15% ja antaa alalle ehdotetun piristysruiskeen. Moista inflaatiokorotusta hintojen jatkuvaan nousuun tottunut (joskin myös tuskastunut) kansa tuskin juuri noteeraa.

    Vertailuna voi tarkastella, kuinka paljon on vaikkapa oluttuopin hinta keskimääräisellä keikkapaikalla noussut vuosikymmenessä? Yhden oluen verran voisi mielestäni jokaista lipun hintaa nostaa. Juokoot lompakkoonsa katsova musiikinystävä sen keikan aikana yhden vähemmän ja tarjotkoon tuon tuopin verran lisää arvostamalleen artistille.

  • Barking dog

    vitun CMX:n läski, en sinuna valittas