Kolumni – Olli Herman: Rock-konservatiivien pahin vihollinen

Jaa Facebookissa

Me rokkarit tuppaamme olemaan sitten kammottavan konservatiivista sakkia monella tapaa, mutta yksi vastakkain asettelu lienee ollut ylivoimaisen ylitsepääsemätön kompastuskivi ainiaan. Rock vastaan kaikkien kirosanojen äitien poika, Pop.

Iäti inhotusta ja ihastusta herättävää, mielipiteet jakavaa pop-musiikkia kun ei millään saisi sotkea hyvää rokkia tahi heviä pilaamaan, eikä parantamaankaan. Jo ammoisista 70-luvun syövereistä asti on kaupallisesti menestyneitä tai siihen avoimesti tähtääviä, hetken pop musiikista vaikutteita ammentaneita, leimattu surutta ”sell outeiksi”, jotka eivät välitä musiikkinsa sisällöstä tuon taivaallista vaan havittelevat vain tyhjää ja pinnallista mainetta sekä maallista mammonaa.

Kaiken lisäksi fanaattisimpien fundamentalistien ja kovimpien rokkipoliisien mielestä nämä luopiot tavoittelevat turmelluttavia turhuuksiaan vieläpä niin nopeasti kuin mahdollista. Bullshit ja muut pesuvälineet sanon minä. Kuten Apulannan Toni Wirtanen asian jossain taannoisessa haastattelussaan suunnilleen näin ilmaisi: ”Sell outiksi leimaaminen on vähän sama kuin minä väittäisin osaavani hypätä pituutta yli seitsemän metriä. Mutta en nyt vain viitsi.”

Menestys ja erityisesti kaupallinen sellainen on enemmän kuin työn takana, eikä siinä todellakaan kukaan onnistu puolihuolimattoman helposti sormiaan napsauttamalla tai varsinkaan takkiaan kääntämällä. Päin vastoin, se on helevetin vaikeaa ja työlästä. Matkassa on monta mutkaa ja “it’s a long way to the top, if you wanna rock n’ roll”.

Ikuinen pulma

Mikähän siinä kaupallisuudessa ja menestyksen tavoittelussa on sitten vikana? Itse en tähän osaa antaa suoralta kädeltä pään tyhjentävää vastausta. Ilmiselvästi joidenkin mielestä näin kuitenkin on ja tällä tavalla ajattelevat ihmiset ovat usein mielipiteinensä ehdottoman jyrkkiä, hyvin äänekkäitä ja näkyviä, erityisesti internetin sosiaalisissa medioissa, monesti avuttoman anonyyminä.

Tämän logiikan mukaan rockmusiikkia suurkuluttavat ja siitä näkyvästi nauttivat niin sanotut ”rockjyyrät” ajattelevat, että on erittäin epämieluisaa, kun joku artisti alkaa myydä paljon levyjä, rockmusiikki saa sitä kautta enemmän radiosoittoa ja keikoilla alkaa käydä entistä enemmän yleisöä. Kenties myös se, että artistin menestyessä hän tai he pystyvät yleensä elättämään itsensä musiikillaan ja sitä kautta myös pidemmät ja isommat kiertueet ovat mahdollisia, jolloin muutkin rockjyyrät ja oikeat fanitkin ympäri maata tai maapalloa saavat mahdollisuuden kokea diggailemansa artistin keikan. Kieltämättä kuulostaa perin ikävältä – not!!

Ihan näin itsensä artistin näkökulmasta katsottuna, lienee tosin sanomattakin selvää, on tuo logiikka lähes loukkaavaa. Yleisön näkökulmasta puhumattakaan. Pahinta varmaan noiden rockjyyrien mielestä olisi juuri tuo yleisön paljous. Onhan se nyt paljon mukavempaa kuunnella musaa kämäisellä klubilla, jonka äänentoisto on niillä muutaman myydyn tuopin hinnalla hankittu, parin hyvän kaverin henkevässä porukassa ja nauttia viihteelliselle vivahtavasta rocktaiteesta kuin isolla areenalla hielle haisevien ja piereskelevien ventovieraiden joukossa suurta kansanjoukkoa viihdyttävästä suoraan tunteisiin vetoavasta superspektaakkelista. Siellä äänentoistokin saattaisi olla harmillisen hyvä.

Muistan kuulleeni ja lukeneeni lukemattomien lässyttäjien, jotka monet mediassa esiintyvät jopa toimittajina, sanoneen monesta eri menestyneestä artistista lauseen, joka sivuaa seuraavaa hyvin läheltä: ”Mä diggailin näistä jo paljon ennenku suuri yleisö löysi nää ja näistä tuli tällasta kaupallista paskaa”. Allekirjoittanut ihmettelee kyseistä asennetta viljeleviä venkuloita suuresti. Onhan tuo kommentti, tai mikään sen suuntainenkaan ajatuskaan aivan täysin terveen järjen vastainen. En ymmärrä miksi joku olisi niin itsekäs, että kokisi etuoikeudekseen saada kokea yksinoikeudella juuri sen ”maailman parhaimman bändin” musan ja pitää sen vain itsellään, sikamaisesti salaten sen kaiken muilta? Okei, ehkä pari muuta joukkoon hyväksyttyä jyyrää saa kuunnella myös!!

En myöskään ymmärrä miten suosion kasvu ja menestys yhtäkkiä muuttaa saman mahtavan musan, josta aiemmin on pitänyt kuin hullu puurosta, paskaksi. No ei sitten tasan mitenkään, vai onkohan samaisten ihmisten mielestä pizza ollut parempaa silloin, kun siitä ei vielä muualla tietty kuin Napolin alueella eteläisessä Italiassa vuonna murikka ennen Kristusta? Ja olikohan myös Coca-Cola, jonka reseptiä ei muuten ole vuosikymmeniin muutettu, parempaa ennen silloin vanhaan lasipullosta, vai vielä silloin kun sitä myytiin villissä lännessä muutamista hevosvankkureista? Höpö höpö. Tällaiset hoocee-genrepuritanistit jotka edes pierevät tuollaiseen ajattelutapaan päin ovat malliesimerkkejä turhaakin turhemmista takin pelkurimaisesta kääntelijöistä.

On päin vastoin tätä asennetta kohtaan, pelkästään hienoa, että muutkin ovat tajunneet kyseisen musan mielettömän mahtavuuden. Saman, jonka nuo ajastaan edellä olleet venkulat tajusivat jo viikkoja, kuukausia, ehkäpä jopa vuosia sitten. Vielä kun nuo venkulat itse tajuaisivat tämänkin ja nauttisivat musasta kuten muutkin ilman lapsellista asennettaan, joka jotenkin muistuttaa mustasukkaisuutta.

Missä menee kaupallisuuden raja?

Otetaanpa nyt tähän väliin pieni urpojen ukkapukka rautalangasta vääntö. Lähtökohtaisesti kaikki musiikki on kaupallista, lukuunottamatta munniharppujen, mandoliinien tai minkä muun instrumentin tahansa rämpyttely kotona omaksi pieneksi ilokseen. Parhaassa tapauksessa ehkäpä jokunen kaverikin saattaa eksyä messiin sotkematta kapitalismia peliin pahasti. Oikealle yleisölle esitetty musiikki on kuitenkin aina kaupallista.

Jo kivikauden kiertävät pelimannitkin ovat pysyneen hengissä juuri sillä itsellään, eli musiikilla. Mikä käytännössä tarkoitti sitä, että kylän miehet ja naiset luultavasti vaihtoivat viisujen kuulemisen ruokaan tai muuhun materiaan mikä sattui kyseiseltä kiertolaiselta kulloinkin kipeästi puuttumaan. Samainen traditio rinnastuu nykyisin ehkä parhaiten ja helpoiten ymmärrettävästi katusoittajissa, jotka raatavat hanurinsa kanssa sormet verellä tuntikausia ansaitakseen lantit seuraavaan ateriaan tai vaikkapa junalippuun paremmille apajille. He soittavat, jotta kansa viihtyisi, ja kansa viihtyy, kun se kuulee mitä se haluaa. Katusoittajat nostavat tällöin keikasta hyvin ansaittua palkkaansa. Samainen logiikka pätee myös kaikkiin muihinkin muusikoihin ja artisteihin, myös meihin rokkareihin ja hevareihin.

Itse käytän itseäni monesti esimerkkinä, enkä pelkästään siksi, että saisin taas hyvän tekosyyn jauhaa lempiaiheestani – itsestäni ja tekemisistäni, vaan siksi, että olen tähän vähäiseen ikään mennessä ehtinyt oppimaan musiikkialasta jos jonkinmoista jonninjoutavaa ja tuiki tärkeääkin. Kaikki kantapään kautta. Omat vaikutteeni olen aikoinani kerännyt ja kerään vielä tätä nykyäkin lähes aina hyvin menestyneiltä artisteilta. En niinkään tietoisesti, vaan ehkä siksi, että monesti sellainen mistä satun pitämään suuresti on myös muiden suuresti pitämää ja tällöin kaupallisesti menestynyttä. Omaan tulkintaani nojaten ja paljon alan ammattilaisten kanssa asiasta turisseena olen hahmotellut ja havainnut yhteisiä piirteitä kaikelle sille vaikutteiden ruuhkalle, joka päälle päin näyttää vähintäänkin sekalaiselle aina Lady Gagasta Metallicaan jne. Niille kaikille on yhteistä mukaansa tempaavuus ja jonkin tasoinen yksinkertaisuus, joka puhuttelee minua paljon. Ilmeisesti myös monia muitakin.

Kaiken kaikkiaan levyhyllystäni löytyy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pienen googlettelun tuloksena vain harvoja sellaisia artisteja jotka eivät olisi myyneet miljoonia ja taas miljoonia albumeja. Hyllyni korkeimmalla kohdalla, jonne myös ne rakkaimmat teokset kuuluvat, on tyylipuhdas tukkaheavy kattaus Van Haleniä, Kissiä, Def Leppardia, Bon Jovia, Guns n’ Rosesia, Whitesnakea ja Mötley Crueta ynnä muita kasariheavypeltojen suuria kyntäjiä. Olen myös aina paasannut jokaisessa haastattelussani kyseisistä bändeistä varmojen vaikutteideni kohdalla. Myös olen samaiseen hengenvetoon muistanut mainita, etten minä henkilökohtaisesti, kuin myöskään kukaan muukaan bändissäni Reckless Lovessa, ole koskaan lähtenyt tekemään rock musiikkia pelkästään pysyäkseen keskinkertaisena ja semisti levyjä myyvänä artistina, joka saavuttaa kulttimaineen kovana live bändinä, joka ei koskaan tehnyt sitä lopullista läpimurtoaan, mutta jonka saavutuksista suurin on ikuinen respect ja uskottavuus pitkänlinjan rockjyyrien silmissä. Ei.

Jokainen meistä lähti valloittamaan maailman ja menestymään isosti aivan kuten esikuvamme. Vähempään emme halua tyytyä ja etenemme nöyrästi raataen jokaisen sentin sitä suurta ”sukseeta” kohti askel kerrallaan valmistautumatta epäonnistumiseen piirunkaan vertaa. Emme tavoittele pienintäkään katu-uskottavuutta vaan silkkaa rock-uskomattomuutta, suuria lavoja ja isoja levymyyntejä. Ihan rehellisesti. Silti tästä kaikesta julistuksesta huolimatta olen oppinut huomaamaan lyhykäisen ja vielä alkumetreillä olevan urani aikana saavamme osaksemme muutamien genremme fanaattisten rockjyyrien ”sell out” -pilkka-, tai siis meidän näkökulmasta kohteliaisuuskirveestä. Huvittuneena olen vastaan ottanut näitä puukolla selkään taputuksia ihan kasvoista kasvoihin baareissa, radion aalloilla, internetin ihmeellisessä maailmassa kuin myös muutamissa, tosin nykyisin jo harvaakin harvemmissa painetuissa lehdissä. Kaiken kukkuraksi muutama jyyrä on tullut onnittelemaan meitä keikan jälkeen kovasta ja hienosta keikasta muistaen kuitenkin lisätä, ettei pidä sinkkubiiseistä, koska ne ovat jotenkin aina niin paskoja.

Eräs vielä levyttämätön kollegakin valitteli minulle kuinka teimme paskan rallin viimeisimmällämme, mutta muuten olemme kyllä kuulemma hieno orkesteri. Kyseisessä tapauksessa hän viittasi siis Reckless Loven viimeisimpään voimain ponnistukseen sinkullamme nimeltä ”Hot”. Kyseistä kappaletta tehdessämme otimme tietoisesti ristiksemme raapia kaikenlaista nykymaailman popmusiikin vaikutetta itseemme ja koetimme sen parhaamme mukaan puhaltaa läpeensä kasarin biisimme rakenteisiin rikkomatta olennaisinta bändimme olemusta, häpeilemätöntä hyväntuulisuutta ja kasarin kirkasotsaisuutta. Siinähän me onnistuimme erinomaisesti ja mikä parasta myös kappaleesta tuli oikein radioystävällinen renkutus.

Jaa miksikö tämä radioystävällisyys sitten on mielestäni hyvä ja hieno juttu? Jos piti vielä miettiä, aloita kolumnini lukeminen uudelleen kappaleesta kaksi.

Tapaukset A7X & Metallica

Jottei omahyväisyyteni ja oman itseyden ihana korostaminen mene nyt hyvän asian edelle, otan muutaman muunkin yhtyeen esimerkikseni. Ehkä tartun ensimmäisenä nykyheavyn megalomaaniseen supertähteen Avenged Sevenfoldiin. A7X:han, kuten bändin nimi tuttavallisemmin kirjoitetaan, teki ensimmäisen albumin verrattaen aivan samanlaista musaa kuin on tehnyt sen jälkeisillä kolmella muullakin. Ainoana erotuksena lienee melodisen laulun osuuden lisäys kappaleissa ja niin sanotun ärjy karjunnan osuuden vähentyminen. Tämä kaikki kuitenkin tietenkin sai aikaan suuren kohinan kyseisen orkesterin fanijoukoissa ja monet päättivät kiveen jo hakata totuuden: Avenged myi sielunsa ja alkoi tehdä kaupallista sontaa.

Kuka tietää, ehkäpä niin olikin asian laita, ja A7X:n kaverit halusivat isommille lavoille ja isommille yleisöille esiintymään, mutta mitä sitten? Sitä paitsi olennainen osa heidän musassaan säilyi ja oma soundi paistaa edelleen ihailtavasti läpi. Itse en kuitenkaan usko sielunmyynnin tässä olevan perimmäinen syy pieneen muutokseen, sillä jos jäbät olisivat halunneet pysyä tuntemattomina kultti hevareina, miksi tehdä ensimmäistäkään levyä? Sitä paitsi, karjunta ei ole kaupallisuutta verottanut nykyhevissä enää vuosi kausiin. Slayerit ym. kumppanit vetävät stadioneita täyteen ja levy myy kuin seksi.

Joka tapauksessa, niin tai näin, näin on parempi. A7X niittää mainetta ja kunniaa, ukot saa massia ja sitä kautta ehkä piirun verran paremmat oltavat ja ehkä näin ollen jaksavat kuluttavaa ammattiaan paremmin. Jaa eikö se olekaan raskasta? Kyllähän heistä yksi ehti jo matkalle kuolemaankin. Vieläkin hienompaa on se, että me heavy musiikin kuluttajat pääsemme nauttimaan noiden karpaasien kovaakin kovemmasta showsta jopa täällä syrjäisellä Suomenniemellä.

Mitenkähän olisi Metallican ura edennyt, jos ne perkeleet eivät olisi sikamaisesti kääntäneet takkiaan ja alkaneet myydä lahjomatonta metallityöläisen sielua tavan poppidiggariplantuille? Kiinnostava ajatus sinänsä, mutta lienee turhaa jossittelua, kyllähän se oli tottakai pöyristyttävää, kun jätkät vaihtoivat aivan Madonnaksi ja tekivät musiikkivideon biisiin One, sillä aiemmat heidän levyistäänhän eivät myyneet juuri yhtään, ja Master of Puppets varsinkin oli oikein underground kultti suosion saanut, suurelta yleisöltä tuntemattomaksi jäänyt mestariteos.

Hohhoijaa, the mighty Metallica ei oikeasti koskaan yrittänytkään olla mitään muuta kuin maailman suurin metallibändi. Ja siihen vaadittiin jo silloin niin pojat ja isät, niin kuin äidit ja tyttäretkin kuuntelemaan. Vai miettiköhän kukaan Load albumin julkaisun jälkeen surutta sell outtia selkään puukottaneista, että miksi Metallica myös palkkasi Mötley Crüen parhaiten myyneen, kaupallisesti menestyneimmän albumin, Dr. Feelgoodin tuottaneen kassamagneetti megatuottajan Bob Rockin legendaarista Iisakin kirkkoaan, mustaa albumia tuottamaan? Ei varmaan ainakaan siksi, että levystä tulisi paras mahdollinen ja että kansa tykkäisi.

Poppituottajan taika

Omiin suuriin suosikkeihini on myös aina perin kivaa perustaa väitteitään ja tässä tapauksessa yksi terävimmän kärjen kisailijoista lienee shock rockin veteraani, giljotiini guru Alice Cooper. Alicen ura oli kahdeksankymmentä luvun alussa selkeässä lasku suhdanteessa ja jo parin levyn verran olivat hänen eittämättä klassikko tuotokset olleet yksinomaan vanhojen kovien Cooper diggareiden mielestä superkovaa matskua ja samaan aikaan suuren yleisön mielestä melko yhdentekevää huttua, jollei täysin tuntematonta. Tämä kaikkihan muuttui kertarysäyksellä, kun eräs toinen rockin legenda esitteli Alicen eräälle Desmond Child -nimiselle säveltäjä lauluntekijälle.

Sivistymättömänä sivistän nyt siis sinua, joka et tiedä kuka tuo herra Child on miehiään. Hän on työskennellyt muun muassa Kissin kanssa ja lopputuloksena oli listoja dominoinut kappale ”I Was Made for Lovin You”. Muutama vuosi myöhemmin hän myös kirjoitti yhdessä Bon Jovin kanssa hittien hitin, iskusävelmämaailman kaikkien biisien isien pojan, ”Livin On A Prayerin” sekä lukemattomia muita miljardeja myyneitä hittejä erinäisten artistien kanssa joita et ole voinut välttää kuulemasta. Googleta ja ylläty.

Desmond Child lieneekin edelleen nykymusiikin menestyneimpiä lauluntekijöitä millä tahansa mittarilla. Alicen ja Desmondin yhteistyön seurauksena syntyi albumi nimeltä Trash jonka suurin hitti oli ilman pienintäkään epäilystä kappale nimeltä ”Poison”. Tuo kappale dominoi kaikkia listoja kuukausia ja soi maailman jokaisessa kolkassa edelleen. Trash albumi palautti Alice Cooperin kirkkaimpien rock tähtien taivaalle, möi miljoonat rikki, ja vakiinnutti herra Cooperin yhdeksi maailman suurimmista rock-tähdistä ikinä.

Soraäänet olivat toki voimakkaita niiden harvojen suusta, jotka unohtivat Alicea sell outiksi haukkuessaan megahitit ”I’m Eighteen” , ”Schools Out” ynnä muut, joita kirjoittaessaan edellisellä vuosikymmenellä ei varmastikaan kenelläkään tarkoitus myydä levyjä paljoa vähempää kuin niin suuria määriä kuin mahdollista. Erityisesti pyyhkeitä Alice sai Desmond Childin, ulkopuolisen säveltäjän, käytöstä, sillä tuo jos joku on leimallisesti sielutonta, onttoa ja petollisen pahaa poppia vailla omaa näkemystä. Rokkarit kirjoittavat jyyrien mukaan itse kaiken, eikä kukaan ulkopuolinen voi mennä täydellisen taiteilijan sielua hänen puolestaan selvittelemään. Jos edes yrittää on se vähintäänkin tuomittavaa.

Hiljattain luin yhden suurimman idolini, Guns n’ Roses kitaristi Slashin elämänkerran, jossa suureksi harmikseni valitettavasti myös tuo jumalainen rock-ikoni syyllistyy hetkellisesti samaan pellemäiseen parjaamiseen dumatessaan omia idoleitaan, Aerosmithiä, tuon edellisessä kappaleessakin mainitun paholaisen kätyrin, Desmond Childin, kanssa vehkeilemisestä, tai siis säveltämisestä. Hän leimaa kirjassaan ulkopuoliset biisin kirjoittajat selväksi merkiksi sielun myymisestä, tai ainakin köyhtymisestä jos ei enemmästä ja julistaa ehdotonta kantaansa siitä miten oikeiden rokkareiden luulisi tekevän viisunsa itse.

Tekopyhää, sillä Guns n’ Rosesin tuotannosta löytyy enemmän kuin yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä bändin ulkopuolisia biisin kirjoittajia ja näin ollen luonnollisesti myös biisejä, joiden säveltämisessä he ovat olleet osallisena. Mukana tuossa sakissa on mm. ryhmä rämän kaverit West Arkeen, Del James ja muuan suomalainenkin kitara maestro Timo Kaltio, joka sävelsi osan Use Your Illusion 1 -levyn avausraidasta ”Right Next Door To Hell”. Kukaan kyseisistä herroista ei kuitenkaan koskaan kuulunut itse bändiin. Henkilökohtaisesti artistina voin kertoa esittäväni miljoona kertaa mieluummin jonkun toisen minulle, tai omassa tapauksessani Reckless Lovelle, kirjoittamaa loistavaa biisiä, kuin itse tekemääni paskempaa materiaalia.

Kivisen tien Warrant

Desmond Child on varmasti vastuussa monen bändin sell out leimasta, sillä hän kahdeksankymmentäluvun aikana työskenteli suurimman osan aikansa heavy bändien kanssa. Warrantin kohdalla näin ei kuitenkaan ollut, mutta Warrant tuo esimerkeistäni esiin parhaiten ajan hengen, joka surullista kyllä, muuttui vuosia kestäneen parjaamisen seurauksena jopa itsensä vasta poismenneen superlahjakkuuden, Jani Lane -vainaan mielestä kyseenalaiseksi sielunmyymiseksi. Jani Lane, tuo allekirjoittaneen suuresti ihailema yyberlahjakas biisinikkari ja loistokas tukkametallilaulaja koki yhdeksänkymmentäluvun loppupuolelle tultaessa karvaan katkeroitumisen kalkin, jota sai maistaa myös moni hänen kollegoistaan.

Grunge oli jyrännyt rockmusan kasvot uuteen uskoon, ja kasarina kovassa huudossa ollut kirkasotsaisuus oli tipotiessään. Heavybändien tuli olla yrmyjä ja ahdistuneita. Kaikkia, jotka eivät aina olleet olleet tuon katu-uskottavan asenteen lipunkantajia, parjattiin feikeiksi sell outeiksi. Warrantia ehkä ylivoimaisesti eniten, suurimmaksi osaksi koska Jani Lane oli vastuussa yhdestä suurimmasta, koko kasariheavyn kiteytymäksi muodostuneesta hitistä ”Cherry Piesta”. Homma kävi lopulta koko Warrant-orkesterin itsetunnolle niin kovin, että Lane meni jossain jo unohtuneessa tosi-tv-haastattelussa – itsekritiikin syövereissä periaatteellisella tasolla – niin miljoonaa metsään sanoessaan: ”…Minun pitäisi ampua itseäni jalkaan, vain koska kirjoitin Cherry Pien”.

Surullista, sillä samalla heikolla hetkellä suuri idolini myi sielunsa pahemmin kuin kukaan koskaan. ”Cherry Pie” oli aiempaan Warrant-materiaaliin verrattuna aivan samaa kategoriaa, ainoastaan vain parempi ja tarttuvampi kuin mikään aiemmista tuotoksista. Cherry Pie on omasta mielestäni Warrantin ylivoimaisesti paras kappale ja niin myös miljoonien muidenkin.

Tosin totta lienee sekin, ettei moni edes tiedä Warrantilta muita biisejä, mutta tämä ainoastaan vahvistaa väitteeni todeksi. Ilman ”Cherry Pieta” Jani Lane ja Warrant olisi tuskin ollut mitään. Korkeintaan hyvä yritys ja pyrkimys sitä kohti, mihin Warrant ”Cherry Pie” hittinsä avulla ylsi. Vai mitenkähän on, kuinka moni sell out -leiman Warrantille antaneista on sitä mieltä, että edellisen albumin pienemmän tason läpimurto ”Down Boys” -niminen hitti ja sen videossa, sekä livekeikoilla nähty tanssikoreografia kitaristien, basistin ja itsensä Jani Lanen esittämänä oli katu-uskottavampaa heavyä ja vähemmän kaupallista poppia? Tai herkkääkin herkempi mahlaa ja hunajaa tihkuva balladi ”Heaven”, joka pienen hetken suorastaan dominoi Billboardia 80-luvun lopulla. Tuskinpa kukaan oikeasti. Oikeasti se oli rohkeaa, uraa uurtavaa ja munakkaan kirkasotsaista. Aikanaan myös supersuosittua ja ihan tarkoituksella siihen tähdättyä.

Case Def Leppard

Jos omat idolini ovat takkiaan kääntämällä tuottaneet pientä harmia allekirjoittaneelle, on joukossa yksi ylivoimaisen valovoimainen poikkeus. Jos lähtee takkiaan oikeasti kääntämään, on se tuskaisimmista taipaleista se tuskaisin, mutta senkin voi tehdä tyylillä ja myymättä sieluaan.

Idoleistani suurimpia on Def Leppard ja sen laulaja Joe Elliot. Elliotin häpeilemätön asenne koko asiaa kohtaan on ihailtavaa ja tiettyä fuck you -asennetta uhkuvaa. VH1-kanavan tekemässä behind the music -dokumentissa Joe kertoo, että kahden ensimmäisen levyn jälkeen rock yleisö arvosti heitä yhtenä lupaavimmista ns. New Wave Of British Heavy Metal -bändeistä, ja he olivat kiertäneet itsensä uuvuksiin. Kaikesta menestyksestä huolimatta ala on kova ja Elliot joutui bändi kumppaneidensa kanssa edelleen käymään päivätöissä raksalla kotikaupungissaan Sheffieldissä.

Kiertäminen ja levyn tekeminen tuntui kaiken jo nähdyn vaivan jälkeen aivan näännyttävän ylivoimaiselta ja turhalta ponnistukselta, mikäli sillä saavutettu menestys ei löisi edes sen vertaa leiville, että saa laskunsa maksettua. Def Leppard, ja erityisesti bändin nokkamies Elliot myöntää dokumentissa avoimesti tehneensä tietoisen päätöksen alkaa metsästää hittiä ja tavoitella suoranaista kaupallista menestystä hinnalla millä hyvänsä. Mutkien kautta he tutustuivat supertuottaja Mutt Langeen, joka vaati koko bändin antautumista hänen tahdolleen. Lopputuloksena tuosta yhteistyöstä oli kaksi kaikkien aikojen parhaiten myyneistä albumeista, ”Pyromania” ja ”Hysteria”, joista molemmat sisältävät monia monia listahittejä.

Moni syytti bändiä sell outiksi, ja bändi sen myönsi anteeksi pyytelemättä ja häpeilemättä. Ja mikäs siinä myönnellessä, sillä he käänsivät tappionsa lottovoitoksi. Mutt Langen avulla he löysivät oman soundinsa, kehittivät viisujansa paremmiksi ja kyseiset kaksi albumia ovat monien mielestä edelleen rock historian parhaimpia, niin myös minun mielestäni. Def Leppard on maailman parhaiten tunnetuimpia rock-bändejä, jolla on edelleen erittäin omintakeinen ja tunnistettava soundi. He kiertävät edelleen ja voivat hyvin ilman jyyrien tai selkään puukottajien suosiota. Elliotin mielestä oli parempi olla sell out kuin burn out. Ei kysettäkään kun Def Leppardin uraa katsoo. Hän on oikeassa.

Katse peiliin

Eihän absoluuttisia totuuksia olekaan, eikä mielipideasioista saisi väitellä, sillä se on aivan liian kivaa. Siksi on perusteltua todeta suositun musiikin olevan poikkeuksetta hyvää, sillä se sadan prosentin varmuudella sisältää attribuutin, joka painuu ihmisten mieleen; jota yleisö kaipaa, siihen samastuu ja sitä rakastaa sekä vihaa. Samalla logiikalla tuntematon musiikki on lähes poikkeuksetta paskaa, sillä mikäli kappale ei sisällä mitään mieleenpainuvaa, rakastettavaa eikä vihattavaa ei sitä kukaan halua kuunnella.

Tähän sain tutustua itse noin 8-9 vuoden aikana, jolloin olin aloittelevassa demobändissä nimeltä Reckless Love. Meistä ei kovinkaan moni kuullut tuona aikana ja syystä. Tekemämme musiikki oli tuolloin eittämättä paskaa. Sisältäen tietysti paljon potentiaalia ja lupausta, jota opimme myöhemmin jalostamaan, mutta paskaa mitä paskaa. Vasta opittuamme tekemään tarpeeksi hyvää musiikkia, eli hyviä biisejä, sai isompikin yleisö meistä kuulla. Mikäli emme siinä vieläkään tarpeeksi hyvin onnistu on mielestäni paljon parempi esittää jonkun toisen Reckless Lovelle kirjoittamaa loistavaa biisiä, kuin itse tekemää musaa joka olisi vähän paskempaa ja mitäänsanomattomampaa materiaalia.

Toki on totta, että menestys rakentuu monista eri osasista, kuten markkinointi, ajoitus ym. taustavoimat. Myöskin tuurilla on usein oma roolinsa tässä näytelmässä, joten ei logiikkaani voi soveltaa jyrkän ehdottomasti, mutta taivahan tosi on, ettei kenenkään auta markkinoida huonoa tuotetta. Vai monestiko olet ostanut sinulle täysin tuntemattoman artistin levyn silkan mainoksen perusteella kuulematta biisiä lainkaan? Itse en kertaakaan. Kaikki lähtee loppujen lopuksi hyvästä ja iskevästä kappaleesta. Pelkkä asenne ja soittotaito ei riitä mihinkään.

Nykymaailmassa youtubesta löytyy päivittäin elämää kovempi kitaristi, basisti, laulaja tai rumpali. Asenne ja ammattitaito ovat vain välineitä sen hyvän kappaleen tulkinnassa, ei muuta. Vajavaiset soittotaidotkin nimittäin riittävät oikein mainiosti, jos kappale on hyvä. Mutta ensin pitää säveltää se biisi, sitten jonkun pitää kuulla biisi ja muistaa se, niiden satojen muiden biisien jälkeenkin.

Teksti: Olli Herman / Reckless Love