Juha Torvisen kolumni: Rock’n’roll forever!

Jaa Facebookissa

Nykykäsityksen mukaan se versio universumista, jossa me uiskentelemme, on iältään noin 13,8 miljardia vuotta. Nykyisen muotoinen ihmisolio lienee tallustellut planeetallamme ehkä 200 000 vuotta ja siitä ajasta rokin tahdissa vain noin 60 vuotta. Pikkuisen aikaa pitää rock vielä säilyttää, voidaksemme kehuskella sen iänkaikkisuudella.

Helppoa rokin säilyttäminen ei ole. Joillekin se on jopa elämäntapa, mutta siitä huolimatta tuon 60:n vuoden aikana rock on ehditty julistaa kuolleeksi ja taas uudelleen syntyneeksi ties kuinka monta kertaa. Jeesuskaan ei ole kahden tuhannen vuoden aikana ylösnoussut kuin kerran, mutta rockilta se onnistuu lähes joka vuosi.

Maailmanlaajuiseksi ilmiöksi rock tuli television ja niiden kamalien monikansallisten levy-yhtiöiden myötä. Muutama Elviksen televisioesiintyminen oli sellainen shokki, että tädit pyörtyilivät ja nuoriso sai viimeinkin samaistumiskohteen ja mallin puberteetin sekoittamalle päälleen, joka vaati irtautumaan vanhemmista. Helpompaa tapaa tuskin oli, kuin kuunnella ja katsella rääkysoittoa televisiosta, tai pyörittää vinyylisingleä levysoittimessa. Sukupolvien välille repesi ammottava kuilu, kuten kuuluukin. Ei mennyt kuin hetki siihen, että rockista leivottiin maailmanlaajuinen ilmiö, joka tunki kaikkialle. Levyjä myytiin, elokuvia tehtiin ja konsertteja järjestettiin. Siinä vaiheessa, kun Suomi oli vasta putoamassa puusta, mellakoitiin Helsingin kaduilla “Älä käännä heille selkääsi”-elokuvan innoittamana. Siinä kuultiin niinkin hurja rock-esitys, kuin Bill Haley & the Cometsin “Rock around the clock”. Suomen vastine olisi varmaankin ollut Humppaveikot solistinaan Arttu Suuntala, joten se siitä kapinasta.

Ilman paljon parjattuja monikansallisia levy-yhtiöitä koko rock olisi varmasti jäänyt marginaali-ilmiöksi, joka olisi hiljalleen vaiettu kuoliaaksi. Äänilevy kuitenkin mahdollisti ilosanoman jakamisen kaikkialle ja hinnalla, joka oli lähes kaikkien ulottuvilla. Rock saapui Vittulanjängällekin, kuten Mikael Niemi loistavasti teoksessaan kuvailee. Vaikka isot levyjätit on nähty saatanan kätyreinä, on kuitenkin niiden ansiota, että vaikkapa Little Richardin raivoisat levytykset ovat edelleen maailmanlaajuisessa levityksessa ja kaikkien ulottuvilla.

Samalla tavalla, kuin nuo yhtiöt aikanaan mahdollistivat rokin maailmanvalloituksen, ovat ne nyt erään käsityksen mukaan sitä tuhoamassa. Liian myöhään digikelkkaan hyppääminen ja muutokseen reagointi ovat ajanut koko teollisuuden ennennäkemättömään pulaan. Seuraukset ovat yksinkertaisia, levyjen julkaisu on pitkälti kannattamatonta, joten mitä niitä julkaisemaan, keksitään jotain muuta. Jos raha ei liiku, ei ole töitä ja on tehtävä jotain muuta. Hyvin yksinkertaista.

Jääkö rokin elämänkaari muutaman vuosikymmenen mittaiseksi, vai onko se ikuista? Sitähän me emme vielä tiedä. Nopeasti muuttuvassa maailmassa ennustaminen on koko ajan vaikeampaa. Kun MC5-yhtyeen solisti Rob Tyner karjui vuonna 1968 “Kick out the jams motherfuckers” ja se taltioitiin äänitteelle, oli siinä hetkessä jotain maagista, joka tulee säilymään aina. Tässä, ehkä vähän filosofisessa mielessä rock on ikuista.

Teksti: Juha Torvinen

Kirjoittaja on Eppu Normaali -yhtyeen kitaristi ja Akun Tehdas -yrityksen tuotantopuolen ylipäällikkö. Akun Tehdas juhlii 10-vuotisjuhliaan lokakuun lopussa.