Jone Nikula: Kuolemattomuudesta on tehty vaikeaa nykypäivänä

Jaa Facebookissa

Populaarimusiikilla on monenlaisia mittareita, kun onnistumisista ja epäonnistumisista puhutaan, mutta keskeisin arvo on kuolemattomuus. Kuolemattomuuteen vaaditaan tietysti ennen kaikkea artistin tai yhtyeen kuolema, mutta edesmeno ilman suuria lukuja on hyödytöntä.
Jotta artistista tulisi kuolematon, hänestä pitäisi kuolemansa jälkeen päästä kertomaan, että hän on myynyt eniten levyjä, tai ainakin, että jokainen joka osti hänen levyjään, perusti bändin joka oli liki yhtä tärkeä kuin se, jonka levyjä sen jäsenet olivat ostaneet.
Kun jompikumpi tai molemmat kohdat on todettu riittävässä määrin todenperäisiksi, jotta ne voidaan kanonisoida popmusiikin suureen kertomukseen, aletaan olla lähellä kuolemattomuuta.

Kuolemattomuuden ja suurten lukujen vaatimus palveli erinomaisen hyvin muutamaa ensimmäistä sukupolvea alan harrastajia ja ammattilaisia. Rock’n’ rollin pioneereista hippien ja punkkarien kautta vielä 1980-luvun hedonisteihin ja aina Kurt Cobainiin saakka jokaiselle musiikkisukupolvelle piisasi oma marttyyrinsä. Mutta sitten homma kusi. Popparit lakkasivat kuolemasta tavoilla, joita kuolemattouuden saavuttaminen vaatii ja kuluttajat lakkasivat ostamasta levyjä.

Onnistuakseen nousemaan esiin edes hetkeksi zeitgeistin valkoisesta melusta populaarimusiikin tekijän pitää kyetä erottumaan joukosta edes jollain tavoin. Lady Gagalla, Rihannalla ja vaikka Katy Perryllä se onnistuu pin-up- ja shokkitaktiikoiden yhdistämisellä varsin perinteiseen popmusiikkiin, Kings of Leonilla, Amy Winehousella ja Volbeatilla nostalgiseen peruspoljentoon ankkuroituun soundiin ja olemukseen, joka vakuuttaa artistin olevan vakavasti otettava ja aito lajissaan, ja varpaisiinsa tuijottelevilla europoppareilla taiteilijan hätkähdyttävään arkisuuteen, joka antaa ymmärtää, että hän on kuin yksi meistä.
Mutta joukosta erottuminenkaan ei takaa menestystä pitkän päälle. Populaarimusiikin suurin ongelma kun ei todellakaan ole artistien kyky tai kykenemättömyys keksiä itseään ja imagoaan uusiksi, ei edes uusien ansaintamallien rakentaminen piratismin rapauttaneiden tilalle.

Populaarimusiikin ongelma on vakavampi. Sama, jonka nykyisin lähinnä apurahoilla pyörivät aiemmat suositut musiikin muodot, jazz, ooppera ja vaikka kamarimusiikki ovat kohtalokkaasti jo aikoja sitten kohdanneet. Moderni popmusiikki on menettänyt paikkansa kulttuurisena muutosvoimana.
On paha sanoa, kumpi tuli ensin, vertaisverkkojen ääniteteollisuutta nakertava vaikutus vai ääniteteollisuuden kulttuurista merkitystä nakertava muu viihdeteollisuus, mutta molempia voidaan syyttää sekä kuolemien että kuolemattomuuden puuttumisesta aikamme populaarimusiikissa. Homma ei vain enää taida olla sen arvoista.

Kuolemattomuuteen vaaditaan tietysti ennen kaikkea artistin tai yhtyeen kuolema, mutta edesmeno ilman suuria lukuja on hyödytöntä.

Teksti: Jone Nikula

Kirjoittaja on 40-vuotias median monitoimimies, joka harrastaa työn tekoa, keikoilla käyntiä sekä kertausharjoituksia.