Jarkko Martikaisen kolumni: Laulut kuin elämä itse

Jaa Facebookissa

Se, miten laulua kirjoitetaan, on suurilta osin selittämätöntä ja itseohjautuvaa. Silkat sattumat kuljettavat sitä pienten tapahtumien sarjaa, jollaisesta muotoutuu valmiiksi kutsuttua materiaalia. Sikäli laulun synty on verrattavissa elämän kulkuun: kukapa voisi tietää aukottomasti, mitä seuraavaksi tapahtuu?
Voidaan kyllä olettaa se, mitä lähihetkinä on luvassa: sauna lämpiää, koira makaa jääkaapin edessä ja pian koittaa aika ruokkia se, Suomi on ainakin teoriassa itsenäinen valtio ja huomenna on jokin uusi viikonpäivä, sanokaamme vaikkapa keskiviikko. Tästä miljööstä voisi tehdä rentoutuneen pikku laulun. Muutamia sellaisia on tehtykin.

Mutta voisi käydä myös niin, että saunan kiuas leimahtaa liekkeihin ja hetkessä roihu muuttaa koko talon jättimäiseksi juhannuskokoksi. Sitä käännettä sitten kauhistellaan pihamaan hangessa liian vähissä vaatteissa ja huudetaan palokuntaa. Koira pelastuu liekeistä mutta iltamuona ei. ”Nyt on kai pakko mennä äitisi hoiviin, vaikka mieluummin kyllä löisin kirveellä jalkaani”, sanoo vaimo miehelleen.
Mutta onko anopillakaan taloa, kun samaan aikaan ruotsalaiset miehittävät maatamme. Ruotsin hallinto on jo pidempään kaipaillut lisää lebensraumia ja päättänyt tehdä ratkaisevan liikkeen. EU:lle on lobattu sekin idea, jossa suomalaiset viikonpäivät nimetään uudelleen. Uudet mukaelmat – (ruokaisa) mannantai, (ristiriitainen) kiistai, (kultainen) keskitienoo, (kirkkoliturginen) toorastai, (arvaamaton) herjanhai, (pitkähkö) kauankai ja (islam-sävyinen) sunnintai – tullaan takomaan jokaisen alusmaan asukkaan kovaan kalloon. Niskuroijat heitetään selleihin. Näinkin voisi käydä, ja siksi on myös tällaisia lauluja, joskin vähemmän kuin ensin mainittuja.

Jos lauluun suhtautuu avoimesti, se saattaa muuttua olemaan jotain sellaista mitä tahtoo olla, karttaen tekijänsä luutunutta lähtökohtaa. Tuossa laulujen moninaisuudessa piilevät ne lukuisat mahdollisuudet, joista niin paljon pidän. Enkä ole edes käsitellyt tässä musiikin loputtomia värejä ja sointeja; ainoastaan draamoja, joista niissä saattaisi laulaa. Parhaat laulut edustavat minulle samaa kuin Pyhä Kirja uskovaiselle: niistä saan irti perspektiivien kirjon, filosofiset ponnet ja opetukselliset oivallukset.
Joskus päädyin pohtimaan, voisinko löytää mielekästä tointa musiikin ja kirjoittamisen ulkopuolelta. Syy oli kirotun rationaalinen raha: jossain rengin toimessa saattaisin minäkin saada säännöllisen palkkapäivän ja turvan sairauden, vanhuuden tai molempien varalle. Mutten keksinyt ainuttakaan hyvää vaihtoehtoa. Ongelma on siis rajallisessa mielikuvituksessani tai siinä, ettei minulle ole sellaista toimitettavaa tässä maailmassa.

Onneksi laulunteko on harvoin silkka tulonsaannin kysymys. Yksinomaan sitä se taitaa olla aivan erityisen harvoin. Lauluntekijä palvelee ensin itseään, vasta sitten muita. Hän ei ole renki. Niin ollen hänen on oltava isäntä. Mitä muuta voi olla ihminen, joka tekee elämässään sitä, mitä tahtoo tehdä?
Ja arvaamattomuudessakin on puolensa. Kun asettaa riman niin korkealle kuin mahdollista ja pyrkii parhaimpaansa, polveilevat niin itse elämä kuin laulut jotain hyvää päin: harvoin saa sitä mitä tilaa, mutta ehkei tarkoitus olekaan siinä. Ehkä käy kuten tässäkin kirjoituksessa: aloittaa, ottaa lähestymiskulmia muovautuvaan aiheeseen ja lopettaa viimeistään siksi että kirjoitus pitää luovuttaa painokoneeseen. Ja jo kohta on uuden kirjoituksen, laulun tai taulun aika. En valita.

Teksti: Jarkko Martikainen

Kirjoittaja on YUP-yhtyeessäkin kannuksensa hankkinut laulaja ja lauluntekijä. Martikainen siirtyi Sakara Recordsin talliin ja yhteistyön ensimmäinen hedelmä on 13.4. ilmestynyt Usko-albumi, joka täydentää Rakkaus (2006) ja Toivo (2009) -albumeiden aloittaman trilogian. Kaikkiaan Usko on Martikaisen neljäs sooloalbumi.