J. Karjalainen – Mies ja juuret

Jaa Facebookissa

J. Karjalainen diggaa bluesia. Moni ei kuitenkaan tiedä, että mieheen ovat vaikuttaneet myös kantrin eri muodot. Uusilla biiseillään mies sukeltaa bluegrassin rikkaaseen maailmaan.

Suomenlinnan lautta velloo läpi sohjoisen meren kohti rantaa. Laiturilla seisoo J. Karjalainen, joka kertoo Helsingin eteläisen linnoitussaaren olevan inspiroiva ympäristö musiikkityölle. Tassuttelemme miehen työhuoneeseen, joka sijaitsee vanhassa rakennuksessa saaren sisäosassa.

Lattialla lojuu kitaroita: Gibson (klassinen Robert Johnson -malli), Danelectroja, Gibsonin elämää nähnyt akustinen J-45. Miehen työpöydällä on blueskirjallisuutta, roots-kiekkoja, kitaralehtiä, demoja, pieni Akain demotallennin ja piipputarvikkeet. Kodikasta, rauhallista.

Karjalainen soittaa uusirn biisiensä raakaversioita. Huoneen täyttää bluegrass: banjo heläjää ja maniska soi. Tällainen musiikki olisi kelvannut loistavasti Bill Monroelle ja kumppaneille. Biisit ovat kuitenkin ehtaa Karjalaista. Melodiakulut kuulostavat alussa trad-osastoon kuuluvilta, mutta pian nouseva sävelkulku tai molli antavat niille Jiille ominaisen persoonallisen leiman.

“Juureni ovat amerikkalaisessa kansanmusiikissa, josta olen varastanut kaikenlaista niin julkeasti kuin voi vain varastaa”, arvioi Jii. Amerikkalainen roots-musiikki kuulosti heti alussa Karjalaisen korvissa yhtä luonnolliselta kuin suomen kieli.

“Suomen kieli on toinen tärkeä asia minulle. Yhdysvaltojen kansanmusiikin perinteen yhdistäminen suomeen on minulle SE juttu.”

Vuosien saatossa Jiin biisit ovat muokkautuneet kulloisenkin bändin (Mustat lasit, Yhtyeineen, Electric Sauna) mukana. Bändeissä yhdisteltiin riemukkaasti eri genrejä omaksi persoonalliseksi näkemykseksi.

“Pidän tyylien yhdistämisestä. Funk ja old time? No problem! Sama juttu suomen kielen kanssa: sen yhdistäminen amerikkalaiseen roots-musiikkiin oli suuri ahaa-elämys aikoinaan minulle.”

Ääni tekee biisin

Karjalainen saattaa löytää inspiraation biiseihinsä yksittäisistä äänistä tai soundeista. Mies voi innostua esimerkiksi haitarin bassonäppäinten mörinästä ja tekaista siitä riemusta biisin. Myös kitaran viritykset toimivat Jiin muusana.

“Vääntelen kitaroitani erilaisiin ja sattumanvaraisiin virityksiin. Useimmin käytän normaalivirityksen ohella avointa G:tä tai D:tä. Saatan myös nostaa tai laskea näissä jotakin kieltä.”

Jii kertoo innostuvansa yhä erilaisista äänistä. Hän on tehnyt biisejä muoviluurangon räminästä pöytälamppua vasten, tai plonkuttamalla yhtä kieltä kitarasta.
“Plonk! Plonk! Plonk! Tämähän on aivan mahtavaa!”

Kokeilemalla, innostumalla ja yhdistelemällä erilaisia ääniä syntyy biisiaihoita. Karjalaisella on lisäksi julmetun luova melodiakorva: hän pystyy kaivamaan kahdesta soinnusta tai kolmesta nuotista esille melodiapätkän, jota kukaan ei aikaisemmin ole keksinyt.

“Alan vain hyräilemään melodiaa parin soinnun päälle. Se on sitten siinä. Se on aina yhtä helpon tuntuista. Biisit tulevat, jos tulevat.”

Esimerkiksi Kolme cowboyta syntyi miehen rallatellessa parin soinnun päälle. Aluksi hän ei edes tajunnut tehneensä kyseistä sävellystä, kunnes valmis teos oli nenän edessä.

Toisinaan hän on huomannut tehneensä epähuomiossa jonkun entuudestaan sävelletyn biisin uudelleen.

“Niin tapahtuu usein. Esimerkiksi avoin G tuo usein rollarimaisia sävelkulkuja, koska Keith Richards käyttää sitä viritystä. En kuitenkaan anna periksi, vaan ajattelen että voin itse keksiä aivan omia, yhtä kovia juttujani.”

Mies on myös törmännyt Yesterday-efektiin (Paul McCartney teki kyseisen biisin, joka kuulosti hänen mielestään tutulta. Niinpä hän soitti sitä kavereilleen kysellen, että onko tämä jostakin kopioitu -toim. huom.). Esimerkiksi Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään kuulosti niin entuudestaan kuullulta, että Jii rämpytteli sitä hyvän aikaa kavereilleen. Kukaan ei tunnistanut biisiä kopioidun mistään, joten hän teki sävelmän loppuun.

“Tsekkaan biisit usein kavereillani. Kuultuja melodioitahan jää aina kuplimaan alitajuntaan.”

Hän tunnustaa ottaneensa joitakin biisiaiheita suoraan Robert Johnsonilta (“mutta niin teki Johnsonkin, minä jatkan perinnettä”), ja Rokulipäivä on Mystery Train erittäin pienillä muutoksilla.

Antikitarasankari

Nuorena Jii kuunteli runsaasti radiota ja Rinnakkaisohjelman musiikkitarjontaa. Länkkärit kiinnostivat myös, joten Virginialainen oli miehen suosikkisarjoja telkkarissa. Isän autosta löytyi CCR:n kokoelmakasetti ja Harry Belafonten Greatest Hits.

“Creedence oli ensimmäinen rock-bändi, jonka noteerasin. Diggasin Fogertyn kantrifiiliksiä. Sitten radiosta tuli Matti Laipion Bluesin vuosikymmenet, joka muutti kaiken.”

Karjalainen innostui bluesista niin paljon, että nauhoitti radio-ohjelmat itselleen Grundigin kelanauhurille, jotta voisi opetella soittamaan kitaraa ohjelmissa soitettujen biisien perusteella.

“Ällistelin esimerkiksi Mississippi John Hurtin pikkausta. Sitten näin John Denverin telkkarissa pikkaavan samalla tavalla ja: ahaa! noin se mennee! Pikkurillit ja nimettömät kitarankannella ja kielet kolmella sormella!”

Jii opetteli siltä istumalta Mississippi John Hurtin Blessed be the Name of Lord -biisin kököttämällä puutarhakeinussa Espoossa (elettiin 70-luvun alkua).
Bluesin innostamana tarttui sankarimme huuliharppuun nähtyään dokumentin amerikkalaisesta koulusta, jossa joku soitti blues-harppua. Taas oli seinä edessä, sillä blues-harpun soittotyyli tuntui olevan korkeampaa tiedettä.

“Minullakin oli Marine Band, enkä saanut siitä ollenkaan samaa soundia. Menin makaamaan sängylleni ja sain äänen taipumaan. Minulla oli E-harppu, laitoin sen telineeseen ja ryhdyin soittamaan bluesia E:stä. Eikä se taivutus kuulostanut ollenkaan oikealta. Sitten soitin H-sävelen ja siihen se tuntui sopivan. Heureka!”
Jii diggasi yli kaiken akustista ilmaisua. Kitarasankarit eivät saaneet häntä lämpenemään. Muut diggasivat Uriah Heepiä, mutta Jii ylisti Creedenceä uusissa Mic-Mac -farkkukaupasta ostetuissa cowboy-buutseissaan.

“En ajatellut bluesista tai kantrista onko ne mustaa tai valkoista musiikkia. Minulle ne olivat aivan samaa. Muistan kun kuulin Robert Johnsonin Phonograph Bluesin ensimmäistä kertaa: ajattelin, oho, tuohan on MINUN ääneni. Tuli kumma tunne. Se oli minun juttuni.”

Jii kuunteli kantria bluesin ohella runsaasti. Samalla kokonainen kulttuurialue avautui: hän innostui 30-luvun Yhdysvaltojen kulttuurista Mikki Hiiri -sarjakuvia myöten. Nitty Gritty Dirt Bandin Will The Circle Be Unbroken kolahti Jiille niin lujaa, että hänen täytyi matkustaa Tukholmaan ostamaan metallisia sormiplektroja ja Marine Band -huuliharppuja (niin, moisia ihmeitä Suomesta ei juurikaan saanut 70-luvun puolessa välissä). Karjalainen hankki myös itselleen banjon. Nashville-kantri ja Johnny Cashin butmtsikabumtsika-komppi eivät erityisemmin innostaneet, vaan musiikillinen kantri-koti löytyi akustisesta siniruohosta, old timesta ja juuri-kantrista. Jimmie Rodgers, Hank Williams, Bill Monroe, Merle Travis, Doc Watson ja Carter Family kuuluivat Jiin suosikkeihin.

Leikkivä mies

J. Karjalainen kertoo ryhtyneensä tekemään musiikkia leikin kautta. Eräänä päivänä hän päätti leikkiä kavereitten kanssa bluegrassia, toisena bluesia. Soittamaan opettelemisen ohella alkoi syntyä biisejä.

“No mitäs leikkiminen on englanniksi? Minähän vain pelleilin kitaroilla ja banjoilla. Tein biisejä, mutta se oli vain leikkiä. Se ei ollut ollenkaan vakavaa, se tuntui kivalta. Kuulin Fogerty Blue Ridge Rangersin ja ryhdyin heti soittamaan itseni kanssa kahdelle kelanauhurille. Olin kuin Fogerty!”

Biisit syntyivät suomen kielellä, sillä Karjalaisen mielestä äidinkieli soveltui parhaiten hänen sävellyksiinsä. Samoihin aikoihin Juice, Dave Lindholm ja Hector uudistivat suomalaista rockia.

“Oman äänen kuuleminen nauhalta kuulosti hirveältä. En ole tottunut siihen täysin vieläkään.”

Kun kieleksi oli valittu suomi, oli edessä sanoittamisen kosminen vaikeus. Karjalainen lähestyi lyriikan väsäämistäkin leikin avulla. Biiseistä tuli naivistisia ja minimalistisia, jäljittelemättömiä sinivalkoisia blues- ja kantrisävelmiä. Ensimmäisiin Karjalaisen sävellyksiin kuuluivat Elina, anna tukkasi kasvaa, Sankarit ja Kolme cowboyta.

“Asuimme Espoossa, jonne perheeni muutti Roihuvuoresta. Olin melko yksinäinen siellä metsän keskellä. Niinpä ajattelin tehdä vaikutuksen tyttöihin musiikillani. Mutta enhän minä sitten päässyt koulun bändiinkään. Tästä tapauksesta tein myöhemmin biisin.”

Instrumenttina hänellä oli nylonkielinen Landola, joka ansaitsee paikkansa historiassa liki jokaisen suomalaisen kitaristin ensimmäisenä soittimena. Karjalainen soitti sillä vaivattomasti myös slideä, mutta venytykset olivat työläitä. Seuraavaksi mies hankki teräskielisen EKO:n, jonka jälkeen seurasi Les Paul -tyyppinen lankkukitara (Aria). Soittamaan hän oppi How to Play Guitar -opuksen kautta, josta sointuotteet tulivat tutuiksi. Koska Jii opetteli kaiken yksin, menivät hänen sormituksensa hieman omituisesti – hän ottaa esimerkiksi E-soinnun vieläkin persoonallisesti. Hän opetteli hieman myös trumpettia, mutta akustinen kitara vei puoleensa.

“En digannut sähköskittaa, vaan vaihdoin sen johonkin akustiseen rupusoittimeen, josta sahasin pohjan pois J.J.Calen tyyliin ja asensin sinne kaikenlaisia laitteita.”

Pian Jii hankki Calen innoittamana aidon Harmonyn, joka on mukana Mustien lasien esikoislevyllä.

“Cale kolisi minulle tosi lujaa. Siinä ei ollut mitään teeskenneltyä, ei maalattuja naamoja ja pitkiä kitarasooloja. Todella iisiä, rentoa ja kotikutoista meininkiä.”
Karjalainen soitti biisejään kavereille. Kun niitä oli kertynyt tarpeeksi, ehdottivat he että mitäs jos tarjoaisit näitä levy-yhtiöihin. Isot firmat eivät johdonmukaisesti lotkauttaneet korvaansa nuoren espoolaisen Suomibluesmiehen hengentuotteille, sillä roots-meininki oli äärimmäisen passé noina geelintäytteisinä 80-luvun alkupäivinä. Lasse Mårtensonin ja Chrisse Schvindtin omistama piskuinen Kompass-records kiinnitti kuitenkin Jiin talliinsa. Bändin nimeksi tuli Mustat lasit.

“Renne Angelvuo, tuottajamies, oli kuullut nauhan ja piti siitä paljon. Hän suositteli minua Kompassille. LP tehtiin kolmessa päivässä miksauksineen.”
“Mustat lasit -nimi tuntui vain makealta. Voi olla, että Blues Brothers vaikutti siihen. Mustat lasit olivat cool. Myöhemmin olen kuullut, että radiokuuluttajien mielestä oli nastaa sanoa että jii-karjalainen-ja-mustat-lasit, siinä on kuulemma jotakin humoristista.”

Näihin aikoihin Jii soitti parin markan Silvertone-kitaralla (suoraan Searsin postimyynnistä). Karjalainen tunnustaa olleensa Mustien lasien alkuaikoina täysin ulalla sähkökitaran kanssa. Esimerkiksi kun bändi meni festarikeikalle, laittoi miehemme plugin lähimpään kitarastyrkkariin olipa se Marshall tai joku muu.
“Mielestäni oli ihmeellistä, kun keikalla oli roudareita auttamassa soittajia. Kun kitarastani katkesi kieli, sidoin sen saman tien takaisin. Oikeaa blues-toimintaa, jos mikä.”

Analogiaa ja bittejä

“Elämässä pitää tehdä sitä, mitä haluttaa tehdä. Halusimme kerran levyttää Austinissa, joten menimme sinne tekemään rokkilevyä. Nyt minulla on selkeästi kantri-fiilikset, joten se näkyy musiikissa. Pitää tehdä sitä mistä tykkää. Ja mistä ne tykkäämiset johtuvat, on vaikea sanoa”, pohtii Jii.

Karjalaisen biisit syntyvät pääasiassa kitaroilla, mutta niitä on tullut myös pianoa yhdellä kädellä pimputellessa ja kaksirivisen haitarin bassonäppäimillä.
“Joku kappale voi tulla hyräillessä. Keksin sitten siihen soinnut. Biisit tulevat kukin omalla tavallaan. Melodia ja soinnut ensin, teksti sitten jälkeenpäin.”
Toisinaan Jii pohtii jo biisiä tehdessään miltä sen pitäisi kuulostaa valmiina tallenteena. Jos biisiaihio kuulostaa southern-rockilta tai creedence-tyyppiseltä, tulisi myös valmiin tuotannon kuulostaa jokseenkin edellä mainittujen tapaisilta. Myös kansitaideaiheet saattavat väikkyä Jiin tajunnassa.

“Toisaalta ajattelu, jonka mukaan biisin pitäisi jo tekovaiheessa kuulostaa joltakin myöhemmin, on melko vaarallista. Sehän myös voi kuulostaa joltakin muulta ja samalla aivan yhtä hyvältä. Biisi ei ole koskaan valmis ennen kuin se on valmis. Sattumalle pitää jättää varaa. Pitää myös ottaa huomioon soittohetken ainutkertaisuus: nämä ihmiset soittavat nämä äänet tässä paikassa ja tällä hetkellä. Se on niin iso asia, jota ei koskaan voi ennalta arvioida. Hyviä soundejahan on vaikka kuinka paljon, ja biisissä riittää yksi hyvä soundi.”

Mutta menevätkö nuotit?

“Nuotit? Kuten vanha banjonsoittaja sanoo: eihän banjossa mitään nuotteja tarvita, banjoa vaan soitetaan. Bändissäni on onneksi niin hyviä soittajia, he tajuavat oitis missä mennään kun näytän heille biisit. Omatekemissäni virityksissä minulla ei ole hajuakaan soinnutuksista, mutta Gröhnin Pekka tai Vikstenin Tommi kertovat sitten mitä ne ovat. Yleensä ne ovat ihan tavallisia sointuja.”

Jii diggaa myös musiikkilaitteita ja koneellista soundia. Electric Picinc -albumin biisistä Kuinka kauan vielä tehtiin aikoinaan drum & bass -versio Dj Alimon ja Mikko Hassisen toimesta. Niinpä kaikenlaiset studioitten nurkista löytyvät laatikot ovat innostaneet Jiitä omaperäisiin kokeiluihin.

“Niistä saa hauskoja väpätyksiä. Qubasella olen keksinyt kaikenlaisia pikkujuttuja hyvältä kuulostavien erehdyksien kautta. Niihin erehdyksiin pitää osata tarttua ja tehdä niistä jotakin uutta.”

Uudet biisit on tallennettu jokseenkin livenä studiossa. Bändi soitti pohjat kerralla talteen seisomalla piirissä studiossa ilman kuulokkeita Suomen kenties miellyttävimmässä studioympäristössä Hollolan maaseudulla sijaitsevassa Petraxissa, jolloin Jii esitti myös pilottilaulunsa. Myöhemmin lisättiin päällesoitot ja varsinainen laulu.

“Ei mikkien vuotaminen haittaa. Sehän kuuluu asiaan. Siihen vaikuttaa myös paljon huoneen soundi, jossa biisit tehtiin. Nyt studiossa oli niin hyvä soundi, että mikkivuodot eivät haitanneet. Miksaamisestakin tuli helpompaa, kun soitossa itsessään oli jo soundi valmiina. Meillä oli onneksi hyvät soittajat ja hyvä huone. Soundeista tuli oikeita.”

Biisit tallennettiin ja miksattiin analogisesti, eikä Pro Toolsia käytetty kuin harvoja kertoja. Äänittäjänä toimi Jussi Jaakonaho ja tuottajana Tommi Viksten.
“Nauhan ja Pro Toolsin yhdistelmä on mielestäni toimiva. Meillä olivat hyvät mikit ja hyvät soittajat. Biisit menivät suoraan nauhalle ilman dolbya, riittävällä tasolla. Esimerkiksi rummun pellit pehmenivät juuri sopivasti ja soundit blandautuivat juuri sopivasti. Ei siinä juurikaan muuta tarvittu. Voihan analogiäänen aina siirtää digitaaliseen muotoon.”

Vuoden kierto

Keikalla mies soittaa sähköinstrumenttina Telecasteria. Jiillä on pari Teleä: japanilainen vintage-malli vuoden 1952 mukaan tehty ja aito Tele vuodelta 1959.
“Päästin sen vanhemman eläkkeelle, koska se on vähän liian arvokas keikalla kuljetettavaksi. Käytin vanhempaa Teleäni 15 vuotta ja nykyisin soitan Japanin instrumenttia jopa levyllä.”

Kotona Karjalaisella on mm. 30-luvulta peräisin oleva Levin, Martinin pikkukitara ja nailonkielisiä, kaikkiaan niitä on parikymmentä. Varsinaista luottosoitinta hänellä ei ole.

“Jokaisessa soittimessa on oma erityispiirteensä, joka on tärkeää biisinteossa.”

Vahvistimena hän käytti viimeksi studiossa Gibsonin pikkuista Skylarkia ja vähän isompaa Discoverer.

Jiin työvuosi on löyhästi rakentunut niin, että syksyisin hän vetäytyy kammioonsa säveltämään ja vuodenvaihteen jälkeen on vuorossa studiotyötä. Levy on julkaistu yleensä aprillipäivänä (“kyseinen perinne on ollut aika pitkään, ehkä olisi syytä muuttaa sitä”) ja kesä kuluu keikkaillessa sekä lomaillessa. Viime aikoina Jiiltä on ilmestynyt levy parin vuoden välein.

“En tiedä mitään kivempaa, kuin tulla Suomenlinnaan syysaamuhämärässä lautalla biisejä tekemään. Kuuntelen hyvää musaa ja soittelen, kirjoittelen pikkujuttuja. Nautin siitä. Kyllä se yhä on leikkimistä – uusien juttujen keksiminen on aina sellaista. Tosin leikkikehä pitää aina rakentaa. Niin kauan kuin jaksan tulla työhuoneeseeni ja uskon löytäväni uusia ideoita, olen uskoakseni oikeilla jäljillä. Se tuntuu oikealta ja luonnolliselta.”

J. Karjalainen diskografia:

J. Karjalainen ja Mustat lasit 1981
Yö kun saapuu Helsinkiin 1982
Tatsum tisal 1983
Tunnussävel 1983
Doris 1985
Varaani 1986
Kookospähkinäkitara 1987
Lumipallo 1988
Live 1989
Keltaisessa talossa 1990
Päiväkirja 1991
Tähtilampun alla 1992
Suurimmat hitit 1992
Villejä lupiineja 1994
Electric Sauna 1996
Laura Häkkisen silmät 1998
Electric Picnic 1999
Marjaniemessä 2001

Karjalaisen kamat

Sähkikset:
– Fender Telecaster
– Gibson ES-125
– Harmony Patrician
– Martin GT-75
Akkarit:
– Gibson L-1
– Gibson J-45
– Martin D-18
Styrkkarit:
– Gibson Skylark
– Gibson Discoverer
– Gibson Explorer

Teksti Jyri-Jussi Rekinen, kuvat: Timo Kirves