Kello on kolme aamuyöllä ja on illan viimeisen haastattelun aika Berliinin Hyatt-hotellin aulassa. A Way Away -levyn ilmestymiseen on enää hetki, promokuvat ja videot on tehty, joten mustat renkaat silmien ympärillä saavat ihan vapaasti näkyä. Mä olen aina diggaillut työnarkomaanien lempilausetta ”on taottava, kun rauta on kuumaa”. Mä rakastan fiilistellä sitä myös jäätävinä aikoina. Työmoraali on oltava kunnossa, jos meinaa pysyä kaidalla tiellä… erityisesti, jos se tie johtaa viidettä kertaa Pihtiputaalle. On oltava visio, mikä tekee tästä kerrasta erilaisen ja edellistä paremman. Pahoina päivinä on muistettava, miksi tällä polulla ollaan. No, jotta maailmaan tulisi lisää rauhaa ja rakkautta ja että lopulta voisi pelastaa koko Pihtiputaan.
Takaisin Berliiniin. Toimittaja pyytää anteeksi, että on aikansa kuluksi napannut pari drinkkiä. Huvittava tilanne, pyytääkö se ihan oikeasti suomalaiselta anteeksi muutamaa cocktailia? Haastattelu alkaa aika perinteisesti ja toimittaja ihmettelee sitä, mistä suomalainen uniikki melankolia on peräisin. Kohautan olkiani, jupisen jotain pitkästä talvesta ja mainitsen pari edesmennyttä suomalaista säveltäjää.
Todellisuudessa sitä on niin syvällä omassa suossaan, että on mahdotonta sanoa, mikä on johtanut mihinkin ja missä sitä edes oikein on. Joinain päivinä sen vihreän liejun näkee selvästi, mutta toisina päivinä on vain kosteaa ja pehmeää ja niin ihana vajota, vaikka tietää, että hinta on maksettava myöhemmin. Räpiköitävä takaisin ylös.
Kun amerikkalainen ystäväni muutti Suomeen, lääkäri varoitteli tästä pimeästä ja kylmästä maasta ja piti ehdottoman tärkeänä säännöllisiä vierailuja valon maailmaan, erityisesti talviaikaan.
Jos sen jättää väliin ensimmäisenä vuonna, voi kuulemma vielä selvitä säikähdyksellä. Seuraavana vuonna tuntee, että jotakin on pielessä. Kolmantena vuonna vauriot ovat jo silmin havaittavissa ja neljäntenä vuonna viimeistään edessä on sairastuminen. Aika raju ennuste. Omat silmäni meinaavat kysymysten välillä mennä kiinni, mulla on kylmä ja välillä tuntuu kuin koko huone olisi sumun peitossa. Tätäkö se lääkäri tarkoitti?
Puoli tuntia on vierähtänyt ja illan viimeisen kysymyksen aika. Toimittajaa askarruttaa, ymmärränkö kuinka ylpeä saan olla maastani? Saksalainen toimittaja katsoo häpeissään varpaitaan ja sanoo, että ei koskaan elämässään voi sanoa olevansa ylpeä, koska on saksalainen. Ajatukseni kirkastuu taas. Ihan mahtavaa, hyvä suomalaiset!
Onneksi meidän edeltäjämme eivät toilailleet paljon. Toimittaja ihmettelee myös miten Suomesta tulee niin paljon hienoa musiikkia. Ehkä voimme antaa saksalaisille pientä kiitosta. Onhan saksalainen kaveri Pacius nimetty suomalaisen musiikin isäksi.
Mulla on jo vähän koti-ikävä. Ylihuomenna palaan rakkaaseen pimeään maahani sopivasti pimahtaneiden ihmisten pariin. Lääkärin sanat jäivät kuitenkin kummittelemaan päähäni. Ehkä mä uskallan ottaa huomenna palaverissa varovasti puheeksi tammikuun loman. Saa nähdä miten seuraavalla levylle käy. Jos siitä nyt tulee vähän hilpeämpi, ei se ole maailmanloppu. Kunhan se hilpeys on lähempänä Beach Boyseja kuin Dr.Albania ja Güntheriä. Ehkä on siis parempi lähteä vielä naapureitakin alemmas. Ihan vain riskit minimoidakseen.
Teksti: Jonsu
Indican englanninkielinen A Way Away -albumi julkaistiin Suomessa kesäkuun alussa, muualla Euroopassa 25. kesäkuuta.
