Hurriganes osa 2 – Kovat ajat ja kovat miehet

Jaa Facebookissa

Hurriganes oli 70-luvun lopussa vahvistanut asemiaan suomalaisissa rock-kuvioissa, mutta kaikki ei enää ollut kohdallaan yhtyeen kemiassa. Monivuotinen miksaaja ja luottomies Hande Mertanen oli jo syksyllä lopettanut yhteistyön. Hänen tilalleen tuli Albert Järvisen perustaman, mutta tuolloin jo hajonneen Royalsin äänimiehenä toiminut Jami Laajisto.

Epäonnistunut Englannin valloitus oli saanut Mertasen turhautumaan bändin mukana työskentelyyn. Saman suuntaisia ajatuksia oli jo pitkään kytenyt Ilenkin mielessä. Ile halusi laajentaa niin musiikillisia kuin kansainvälisiäkin rajojaan, eikä hänen motivaationsa Englannin tapahtumien jälkeen enää palannut entiselleen Hurriganesissa. Salaisissa suunnitelmissa oli uuden, “monipuolisemman” yhtyeen perustaminen. Pitkään eivät suunnitelmat salassa pysyneet, ja 4. huhtikuuta otsikoi Ilta Sanomat etusivullaan kohu-uutisen: Hurriganes palaa jälleen legendaarisimpaan, Roadrunnerin tehneeseen kokoonpanoonsa Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen ja Albert Järvinen. Monivuotisesta suursuosiosta, mainioista levytyksistä ja ennennäkemättömän tiiviistä keikkailusta huolimatta Hurriganes otettiin vastaan avosylin “kriittisissäkin piireissä” vasta Järvisen palattua kitaristiksi. Yhtye lähti nopealla vauhdilla keikoille vanhan materiaalin turvin. Toiminta oli nopeaa myös levyrintamalla, sillä joulumarkkinoille –79 (vain puolisen vuotta Albertin paluun jälkeen) ilmestyi uusi Hurriganes-albumi Jailbird. Sanomattakin selvää, ettei noin lyhyellä aikataululla uutta Roadrunneria tehdä. Vaikka Jailbird jäi yhtyeen uralla selväksi välityöksi, sisälsi se mainiota Hurriganes-rockia. Kosketinsoitinvahvistuksesta vastasi jälleen Pedro Hietanen ja sanoittajana toimi Jim Pembroke. Uusia sävyjä toivat mukanaan J. Geils Bandin ohjelmistosta lainattu (Ain’t Nothin’ But A) Houseparty sekä melodiset singlevalinnat Desiree ja Cissen laulama Pretty Mona. Varsinaisiksi keikkabravuureiksi sitä vastoin muodostuivat vanhat tulipalovauhtia kulkevat rock-klassikot Fats Dominon I’m Ready ja The Tokensin Lion Sleeps Tonightin introa lainaileva Lee Dorseyn Ya Ya. Kesäkuussa 1980 Albert ja Cisse osallistuivat kuvaamataiteilijoiden ja rockmuusikoiden yhteiseen Symbol-taidenäyttelyyn Helsingin Taidetalossa. Erityisesti Cisse yllätti abstrakteilla maalauksillaan, joista mainittakoon Terrible Ripuli! Mielenkiintoinen episodi oli myös loppuvuodesta taltioitu single M.A. Nummisen kanssa. Ei mitään uutta auringon alla/Joka kymmenes vuosi oli Nummisen kulttuuripoliittinen kannanotto ajan hengessä ja Hurriganes oli pyydetty mukaan “ideologisista syistä”.

Näytön paikka

Jailbirdin vaatimattomaksi jääneestä myyntimenestyksestä huolimatta Hurriganes teki vakiintuneen Ruotsin suosion ohessa jälleen vahvaa paluuta kotimaisen rockin kärkeen. Sinne se singahti viimeistään seuraavana vuonna ilmestyneen levynsä 10/80 myötä. 10/80 on albumi, jota on pidetty lähes Roadrunneriin verrattavana klassikkona, vaikkakin tyylillisesti se on aivan eri linjoilla. Siltä poimittu single, melodisesti rokkaava Bourbon Street oli Hurriganesin suurin hitti aikoihin. Eräänlainen “nyt tai ei koskaan” –asenne levyn tekemisessä on ollut. Verrattuna edeltäjäänsä, kappaleet olivat valmiiksi sävellettyjä, sovitettuja ja Pembroken toimesta sanoitettuja. Remun ja Albertin väsäilemistä pakusta pinosta uusia sävellyksiä levylle päätyi peräti yksitoista – mikäli avausraita Made In Sweden, mukaelma vanhasta ruotsalaisen Made In Sweden-yhtyeen kappaleesta I Don’t Care lasketaan mukaan. Kortensa kekoon kantoivat myös Pembroke ja Harri Merilahti kumpikin yhdellä kappaleella. Cissen laulunumeroksi päätyi 60-luvun tyttöyhtyeen Butterfliesin (jälleen Searchersin levyltä löydetty) iki-ihana Goodnight Baby, joka Hurriganesin käsittelyssä saa uusia ulottuvuuksia. Levyä lähdettiin jälleen äänittämään Ruotsiin, tällä kertaa Abban omistamille huippumoderneille Polar-studioille. Ulkopuoliseksi tuottajaksi, satunnaiseksi kosketinsoittajaksi ja taustalaulajaksi lähti mukaan Järvisen pitkäaikainen yhteistyökumppani Pave Maijanen.

Turhaa ei kaikki vaivannäkö ollut tällä kertaa. 10/80 on monipuolinen ja Hurriganesin mitta-asteikolla hienovarainen albumi. Päinvastoin kuin Rock ’n’ Roll All Night Long tai Roadrunner, se on klassikoksi tarkoituksellisesti suunniteltu. Kappalejärjestys oli alku- ja loppusoittoineen tarkoin harkittu, ja Hurriganesin hovikuvaajan Henrik Schüttin ottaman bändipotretin pohjalta ja nimimerkki Razin suunnittelema kansi oli tyylikäs.

Kaikesta suunnitelmallisuudestaan huolimatta levystä huokuu myös soittamisen ilo, eikä hiotuinkaan esitys pysty peittämään bändin rockin rankkaa perusluonnetta. Bourbon Streetin, Cozy Rown tai kauniin päätösinstrumentaalin Just For Youn pop-sävyjä tasapainottavat vaikkapa rankemmat Let’s Go Rockin’ Tonight tai Rockin’ Belly. Kuten oikeutettua onkin, oli 10/80 myös kaupallinen menestys ja se myi kultaa. Albert on myöhemmin todennut sen olevan hänelle läheisin kaikista Hurriganesin levyistä.

Tammikuussa -81 Hurriganesille luovutettiin jättiläistimanttilevyt sen kunniaksi, että yhtyeen levyjä oli myyty vuoden -80 loppuun mennessä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa yli 250 000 kappaletta.

Alkukeväällä -81, hieman etuajassa kuten mekin nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin, juhli Hurriganes kymmenvuotista uraansa Tikkurilan jäähallissa järjestetyssä konsertissa. Samoihin aikoihin ilmestyi myös Järvisen “terapiasoolosingle” Wham / Linda Lu, jolla avustivat mm. vanhat soittokumppanit Pave Maijanen ja Dave Lindholm. Järvinen oli mukana myös Remun toisella soololevyllä Sound Of Hurrigane. Levy ilmestyi kesällä ja sisälsi paljolti edelliseltä bändilevyltä yli jäänyttä materiaalia. Mieleenpainuvimpia hetkiä ovat John Lennonin muistolle omistettu surumielinen Blue Baby sekä Remun suosikin Doug Sahmin Sir Douglas Quintetin Mendocino nimellä Teeny Bopper.

Vaikka Hurriganes eli Järvisen paluun jälkeen yhtä parhaista ajoistaan, oli hänen myötään saapunut myös työmoraalia heikentäviä ongelmia. Jo pitkä ja kivinen kiertue Ruotsissa v. -79 oli osoittautunut tuskalliseksi. Boheemiin taiteilijaelämään mieltyneelle Järviselle pitkät välimatkat ja ennen kaikkea keikkojen välipäivät olivat raskaita, mikä puolestaan kävi rasittavaksi tavalla tai toisella koko ryhmälle. Iloisena seuraveikkona tunnetusta Cissestä sai Albert seuraa paineita helpottavien virvokkeiden nauttimisessa, mutta työskentelyn kannalta tilanne oli ryöstäytyä käsistä. Saman ilmiön käytyä yhä yleisemmäksi ei ollut ihme, että Järvisen suhteen Remu oli varpaillaan. Tampereen keikka syksyllä teki jälleen uuden käänteen yhtyeen historiassa.

Järvinen tuli keikalle suoraan traagisesti kuolleen ystävänsä Janne Ödnerin hautajaisista. Masentuneessa mielentilassa hän – oman kertomansa mukaan – osti vakituisen matkaevään, vodkapullon sijaan kaksi, jotka molemmat hujahtivat jo matkaa tehdessä. Keikan onnistumisesta on monenlaisia muistikuvia, Järvisen itse muistellessa sitä huonoimmaksi Hurriganesin keikaksi ikinä. Joka tapauksessa tilanne laukaisi Remun ja Albertin kireiksi käyneet välit ja seuraavana arkipäivänä oli Ilta Sanomien etusivulla otsikko Järvisen potkuista – aivan kuten hänen paluunsa oli ollut kaksi ja puoli vuotta aiemmin.

Vierailevia soittajia

Polarilta varattu studioaika, valmisteltu uusi materiaali ja jouluksi -81 suunnitteilla oleva uusi levy pakottivat Remun ja Cissen tekemään nopean päätöksen uuden kitaristin suhteen. Musiikin monitoimimiehen Kassu Halosen suosituksesta suurta aukkoa paikkaamaan valittiin studio- ja ammattikitaristina tunnettu, mutta myös rock ’n’ roll-kuvioissa kunnostautunut Janne Louhivuori. Tiukkaa tilannetta helpottamaan löytyi myös apujoukkoja. Mukaan äänityksiin lähti jälleen Maijanen taustalaulajaksi, rytmikitaristiksi ja tuotantoavuksi sekä myöhemmin Hurriganesin neljänneksi jäseneksi liittynyt kosketinsoittaja Ola “Kyltsi” Kyllönen. Hänen käsialaansa oli myös loppuvuodesta ilmestyneen albumin Fortissimo reippain rock ’n’ roll-numero Oh! Rack. Matkaan pakattiin myös nippu sävellyksiä ja sanoituksia Jim Pembrokelta ja Harri Merilahdelta, jonka Cisselle räätälöimä Cool It Down on yksi levyn helmiä. Äänittäjäksi saatiin Leif Mases – vanha tuttu Roadrunnerin ajoilta. Paineiden alla Fortissimosta tuli edeltäjäänsäkin kunnianhimoisempi yritys. Lopputulos on materiaalin ja äänimaailman kannalta komeaa kuultavaa. Kuitenkin se maanläheinen asenne, johon yhtyeen suosio alkujaan perustui, alkoi jäädä uusien haasteiden varjoon. Siitä huolimatta (tai sen ansiosta) Fortissimosta jaettiin yhtyeelle keväällä jälleen kultalevyt. Toukokuussa Hurriganes teki menestyksekkään kiertueen Ruotsiin ja Remu julkaisi kolmannen soololevynsä Zin Khan.

Keikoille Hurriganes veti siis yhä väkeä rehevällä rokkauksellaan, eikä levymyynnissäkään ollut valittamista. Niinpä Polar Studiot saivat jälleen seuraavana syksynä tutut vieraat. Pitkäaikaiseksi ei nelimiehinen kokoonpano jäänyt, sillä yhteistyö Ola Kyllösen kanssa päättyi jo loppukesällä. Studiotukena oli tällä kertaa Maijasen sijaan Jannen vanha työtoveri kosketinsoittaja/laulaja Kassu Halonen.

Rockin’ Hurriganes ei nimestään huolimatta ole paluuta alkuaikojen pelkistettyihin perussoundeihin, vaan jatkaa edeltäjänsä viitoittamaa modernia äänimaailmaa. Vaikka levy alkaakin runnovalla perusrockilla Let’s Have A Party, kohoaa sen komeimmaksi kappaleeksi edesmenneen uskollisen roudarin Helgen muistolle omistettu hidas instrumentaali Helge’s Dream.

Viimeistään Rockin’ Hurriganesin sessioissa Janne huomasi olevansa bändissä enemmän töissä kuin jäsenenä. Jo keväällä Remu oli alkanut esittää kärkeviä näkemyksiä hänen kitaroinnistaan ja studiossa sama meno jatkui. Kitaristin oli soitettava vain ja ainoastaan Remun näkemyksen mukaan, mikä oli omiaan turhauttamaan ammatistaan ylpeää muusikkoa. Keväällä hän ilmoitti lähtevänsä Hurriganesista kesän kuluessa. Hänen tilalleen palaa jälleen – yllätys yllätys – Ile Kallio.

Peruskallion paluu

Keväällä -82 oli ilmestymisvuorossa Remun neljäs soololevy Message For You. Edeltäjiinsä nähden se oli rennommin rockaava ja humoristisempi. Äänitykset tehtiin livepohjalta vanhojen tuttujen kanssa Harri Merilahden soittaessa bassoa, Cissen komppikitaraa ja Ilen sooloa. Jo levyn kansi, vanhaa Judy Garlandin levykantta mukaileva kuva Remusta oli mainio, mutta varsinaista hilpeyttä herättivät otsikon lupaama sanoma kappaleiden nimissä: Ring Rong, Lid’l Pridi, Smouka Touga tai Umma Maa’a – varsinaista messagea! Television levyraadin voittajaksi selviytyi yllättäen levyn päätösraita, kieroutunut instrumentaali Rhythm Stick.

Kevään ja alkukesän Hurriganes soitti nelimiehisenä sekä Ilen että Jannen ollessa kitaristeina. Kahden kitaristin toisiaan kunnioittava yhteistyö tukevoitti myös bändin kokonaissoundia.

Onnistuneista keikkanauhoituksista oli tarkoitus koota livelevy kylkiäiseksi jouluksi ilmestyvälle uudelle studioalbumille. Hanke kaatui levy-yhtiön vastustukseen ja joulukuun alussa ilmestyi Remun, Cissen ja Ilen kotimaisessa Takomo-studiossa äänittämä Seven Days, Seven Nights, jolle uusia sävyjä tuo mm. Paroni Paakkunaisen (!) saksofoni.

Kyseinen levy oli sisällöltään taas hyvin erilainen. Sen paikoitellen synkät sävyt tuntuivat vierailta yhtyeen faneille, eikä uuttakaan yleisöä tuntunut löytyvän. Suunniteltu livekiekko olisi varmasti herättänyt nostalgisia tunteita vanhoissa Hurriganesin ihailijoissa, mutta tällaisenaan levy myi odotettua huonommin. Vaikka Ilen palaaminen Hurriganesiin piristi yhtyeen henkeä ja keikat lähtivät komeasti käyntiin, oli sen kuuntelijakunta ikääntynyt ja vähentänyt musiikkiharrastustaan niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Rehellinen rock alkoi jäädä 80-luvun pinnallisten muoti-ilmiöiden jalkoihin.

Kun Ileä pyydettiin takaisin Hurriganesiin hän tiesi bändin ajan käyvän vähiin. Hän lupasi lähteä mukaan mielellään, mutta vain vuodeksi.

“Mun mielestä toi kaivo oli jo ammennettu niin tyhjiin, ettei sieltä voi enää mitään irrota. Mä vaistosin, että Remukin oli oli jo väsynyt siihen juttuun, ei se jaksanut enää. Yli puolet viimeisestä puolesta vuodesta oli väkisin vääntämistä. Muutamat keikat oli ihan kuninkaallisia, mutta bändi eli ja kuoli Remun soiton mukana”, muistelee Ile.

Vuonna -84 Hurriganes uusi kuitenkin vielä laitteita ja erityistä huomiota herättivät tuolloin Ilen ja Cissen langattomat kitarasysteemit. Yhtye palasi Ruotsin keikoille, mutta vain lyhyelle kiertueelle. Vastaanotto oli kuitenkin mairitteleva. Kesällä päätettiin bändin jäämisestä telakalle – pitkähkölle lomalle, kuten lehdistölle ilmoitettiin. Jäähyväisiksi julkaistiin ajan muotivirtausten mukaan bändin myyntivideo – ensimmäinen sarjassaan Suomessa ja sen musiikin sisältävä minialbumi. Vaikka lopputulos oli melko heppoinen, tarjoaa video kuitenkin dingojen aikakaudella muistikuvia uskollisille Hurriganes-ihailijoille Suomen suurimmasta rock ’n’ roll-bändistä. Sekä video että levy Hurrygames ilmestyivät syyskuussa. Kuten jo tuolloin aavisteltavissa oli, niin eräs merkittävä aikakausi suomalaisessa rockissa, Hurriganesin aktiiviura oli päättynyt.

Ile ehdotti jo lopettamispäätöstä tehtäessä Remulle Hurriganesin kokoamista riittävän tauon jälkeen jäähyväiskiertueelle, jossa mukana olisivat kaikki kolme kitaristia; Ile, Janne ja kitarasankari Albert Järvinen. Valitettavasti tämä loistoidea ei koskaan toteutunut. Sen sijaan vuonna -88 koitti come back.

Back On The Road

“Kun ajat ovat tarpeeksi kovat, tullaan Hurriganesia kaipaamaan takaisin!” totesi Remu vuonna 1984. Nuo kovat ajat koittivat jo vuonna 1988, ennen suuren lama-ajan alkua. Juhannusaatoksi Padasjoen Intiaanirockiin kaivattiin jotain todella kovaa pääesiintyjää. Niinpä joku sai idean legendaarisen Hurriganesin henkiinherättämisestä. Remu oli hyvin välinpitämätön tiedusteluihin, voisiko klassisen Remun, Cissen ja Albertin muodostaman kokoonpanon saada keikalle ja mitä se maksaa. Päästäkseen kiusallisesta tilanteesta Remu ilmoitti hinnaksi 150 000 markkaa – lyöden Dingon siihenastisen ennätyksen. Hänen suureksi hämmästyksekseen pyyntöön suostuttiin ja come backiin oli ryhdyttävä. Suunnitelmat paisuivat yhä suuremmiksi ja alettiin lupailla myös kauan kaivattua Hurriganesin livelevyä. Ensiksi asiaa oli tietysti kysyttävä Cisseltä.

“Reiska soitti mulle et pannaan tää hullu kopla taas kasaan, missä formissa sä oot? Mä vastasin et vaikka mä nyt tärisen, oo huoleti, mä en oo brakaava lenkki. Mä menin duuniin, et saisin vähän kuntoo, Samperi et mä olin ylpee – on the road again!” kertoi Cisse.

Hurriganesin jälkeen basistin elämä ei ollut enää täysin järjestyksessä. Bändin lopettamispäätöksen jälkeen kävi ilmi, että kommandiittiyhtiö Hurriganes Companyn suunnattomiksi paisuneet velat kaatuivat kaikki hänen maksettavikseen. Vanhojen soittokavereiden Albertin ja Tomi Parkkosen kanssa v. -85 levytetty, pääosin omaa materiaalia sisältänyt sooloalbumi I Love You Anyway ei herättänyt ostavan yleisön kiinnostusta. Lyhytikäiseksi jäi myös Cisse Häkkinen & Albert Järvinen Band, jonka keikat olivat vaakalaudalla jo parivaljakon levottomien elämäntapojen vuoksi. Aina positiivisen Cissen hymyn taakse oli hiipinyt aavistus Hurriganesin hullujen päivien olevan auttamatta takana päin. Tätä tunnetta pyrittiin lievittämään yhä runsaammalla määrällä nestepitoisia virvokkeita. Niinpä come back oli kuin valoa tunnelin päässä.

Albert oli Hurriganesista erottamisensa jälkeen saanut suojatyöpaikan Sleepy Sleepersistä, perustanut Dave Lindholmin kanssa jamikokoonpano Quipsin ja yrittänyt monenlaisia Albert Järvinen Bändejä. Vuosikymmenen puolen välin jälkeen hän oli lopettanut aktiiviuransa muusikkona ja ansaitsi elantonsa talonmiehenä. Kun kutsu Hurriganesin paluukeikoille kävi, hän ei ollut parhaassa vedossaan.

Kenraaliharjoitus oli kesäkuussa Cafe Metropolin kutsuvierastilaisuudessa. Vaikka juhlakansa otti loppuillan shown innostuneesti vastaan, mahtui sekaan myös soraääniä. Rumba-lehden Axa Sorjanen totesi mm. että “..muisto, melkein koko lapsuuteni teurastettiin edessäni…” Voimakolmikko ei enää saanut hommaansa kulkemaan vanhaan malliin. Harjoittelu oli jäänyt liian vähiin, rutiini loisti poissaolollaan ja henkilökohtaiset ongelmat haittasivat keskittymistä itse asiaan – musiikkiin. Sen huomasivat myös soittajat itse, mutta liian myöhään. Come back rynnisti omalla painollaan kenenkään voimatta asialle paljoakaan. Noin viikkoa myöhemmin oli Intiaanirock, jossa juhannuksesta juopunut yleisö otti festivaalista ja bändistä ilon irti. Koko tilaisuus oli kaaosta. Kaaokseksi meni myös Hurriganesin soitanta. Viikkoa myöhemmin järjestetty Giants Of Rock -heavyfestivaali sujui astetta rauhallisemmissa merkeissä. Kuten tavallista, suuri yleisö oli haltioissaan. Varsinainen koetinkivi oli kuitenkin kaikennähneen yleisön ja kriitikoiden vakioklubi Helsingin Tavastia muutamaa viikkoa myöhemmin. Ilmapiiri oli kireä jo valmiiksi. Vaikka täpötäysi salillinen hurmaantunutta yleisöä jaksoikin bailata, oli lopputulos vähemmän nautittava. Soittajien paineet alkoivat purkautua toisiinsa jo keikan aikana ja varsinainen sotatila syttyi keikan jälkeen Remun ja Albertin syytellessä toisiaan. Valitettavasti molemmat taisivat olla yhtä oikeassa.

Tavastian keikka jäi Albertin vihoviimeiseksi soittotilaisuudeksi Hurriganesissa, sillä seuraavien keikkojen aikana hän lomaili Skotlannissa. Hätiin kutsuttiin vanha tuttu Janne Louhivuori ja harjoittelu livealbumia varten alkoi vihdoinkin. Yhteinen sävel oli kuitenkin kadonnut. Se loiste, joka oli pitänyt bändin vauhdissa oli enää hiipuva liekki. Remu, Cisse ja Janne tekivät vielä neljä keikkaa.

Viimeinen ilta jolloin Hurriganes soitti julkisesti oli Virroilla 27. elokuuta 1988.

Hurriganesin Live At Metropol ei kehuja saanut osakseen. Tosiasiassa se on kuitenkin parempi kuin olisi voinut odottaa. Vaikka ilkeämielinen lehdistö pohtikin, kuka levyllä mahtaa soittaa kun biiseistäkin saa jotain selvää, oli se muutamia studiopaikkauksia lukuun ottamatta koottu kolmelta viimeiseltä keikalta. Tarpeellisinta kyseisessä julkaisussa oli, että se teki selväksi maamme merkittävimmän rockyhtyeen uran olevan auttamattomasti ohi.

Lopuksi…

Remu jatkoi soolouraansa suomenkielisen jazzahtavan materiaalinsa parissa All Stars-kokoonpanollaan. Hurriganesin tunnelmia hän on lämmitellyt erilaisten Remu Plays Hurriganes tai In The Spirit Of Hurriganes -projektien myötä. Tärkeimpinä yhteistyökumppaneina ovat olleet Harri Merilahti ja hänen kitaristipoikansa Rokka Merilahti.

Albert Järvinen palasi loppuvuodesta -88 julkisuuteen soololevyllään Braindamage – Or Still Alive, joka otettiin positiivisesti vastaan niin kriitikoiden kuin yleisönkin taholta. Nousukausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä seuraavat levytykset eivät enää kiinnostaneet ostajia. Viimeiseksi albumiksi jäi kuoleman jälkeen v. -91 julkaistu uusia uria aukova Mirror Tower.

Cisse Häkkinen kärsi eniten tiedostaessaan Hurriganesin paluun olevan sula mahdottomuus, eikä hänen elämänsä enää löytänyt uutta suuntaa. Viimeinen levytys oli epämääräisen Bad Boys Clubin single vielä kerran yhdessä Albertin kanssa. Muut jäsenet kyseisessä huliviliryhmässä olivat Mato Valtonen Sleepy Sleepersistä ja Twist Twist Erkinharju Peer Güntistä. Viimeiset vuodet hän esiintyi satunnaisesti mm. Doublecross -yhtyeen kanssa. Myöskään hänen levyttämäänsä suomenkielistä singleä ei koskaan julkaistu.

Sekä Albert että Cisse poistuivat keskuudestamme liian varhain, kymmenen vuotta sitten. Kummankin elämä oli rock ’n’ rollia sen myötä ja vastoinkäymisissä. Vaikka heidän roolinsa olivat melko erilaiset, pysyivät he ystävinä loppuun asti. Albert tullaan muistamaan aina suurena kitaristina ja taiteilijaluonteena, joka kurotti korkeuksiin, mutta ei kyennyt vastustamaan makean elämän kiusauksia silloinkaan, kun elämä oli muuttunut karvaaksi. Cissessä oli yhtä aikaa Dean Martinin kevytmielistä herrasmiestä ja Elviksen nuorta kapinallista. Hän oli imagoltaan kuin härmäläisen karu versio vanhojen Hollywood-elokuvien ensirakastajista – rock-sukupolven Olavi Virta blandattuna hieman Irwin Goodmanilla. Cisse jäi myös roolinsa vangiksi ja vielä menestyksen päivien jälkeen pyrki viihdyttämään ihmisiä parhaansa mukaan.

Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen olivat suomalaisen rockin suuria sankareita, miehiä joita ilman maamme musiikkimaailma ei olisi niinkään hyvä kuin se nyt on.

Teksti: Honey Aaltonen

  • Mukana kasvanut.

    Hyvä, kunniaa tekevä kirjoitus suomalaisen rock and rollin”ojankaivajista,miehistä jotka tiesivät miten rockia pitää soittaa.Nykypäivän soittajilla/muusikoilla olisi paljon opittavaa Hurriganesista.Bändillä oli tiukka työmoraali esim.keikkojen suhteen ja varmasti sen kautta saavutti luottamusta musiikkimarkkinoilla.Suuri menetys suomalaiselle musiikille että osa soittajista poistui ennenaikojaan huonojen elämäntapojen myötävaikutuksella.