Suomeen kesäkuussa saapuvan Mötley Crüen koko tuotanto julkaistiin tämän vuoden lopulla uudelleen myös vinyyleinä. Merkittävä tapaus sai myös yleensä bändin hiljaisimman miehen Mick Marsin kertomaan Rytmille Mötiköiden todellisesta elämästä kulissien takana.

Mick Mars on rauhallisen ja tasapainoisen kuuloinen mies, jolla menee hienosti. Mötley Crüen kuulumisista hän ei ole ihan varma – mies ei ole tavannut bändikavereitaan pariin viikkoon.

“Luulisin, että kaikki touhuavat omia juttujaan. Tommy tykkää elektronisesta musiikista, kuten ravesta ja DJ-hommien tekemisestä. Vincen puuhista minulla ei ole mitään tietoa, kaveri viihtyy välillä kotona ja välillä bänditouhuissa. Nikki tuli juuri polvileikkauksesta, ja minä olen jumissa kotona. Tyttöystäväni opiskelee tällä hetkellä yliopistossa, joten minulla on aikaa olla studiossani”, Mötley-kitaristi Mick Mars luettelee.

Siinä onkin kaikki mitä varten mies elää, sillä musiikki on hänelle tärkeintä. Nikki Sixxin julkaisemat kirjat elämästään piirtävät lukijalleen Mötley Crüesta perheenä, jonka jäsenet rakastavat toisiaan yhtä paljon kuin vihaavat. Pitääkö tämä paikkansa?

“Tuota, joo. Todellakin. Viha- ja rakkaustilanteita tulee paljon, kuten kaikilla, jotka ovat viettäneet kauan aikaa yhdessä. 30 vuotta kimpassa on pitkä aika, joten aina välillä joku sattuu ärsyttämään todella paljon. Sitten muristaan ja rähistään, eikä tavata pariin päivään tai viikkoon. Kunnes tulee aika ja paikka anteeksipyynnölle. Eli me vihaamme ja rakastamme toisiamme, olemme ison perheen veljeksiä.”

Mötley Crüe on tatuoitu syvälle miehen ihoon ja sieluun, eikä siitä pääse eroon – mutta eipä Mars sitä toivokaan.

“Meidät on tuomittu yhteen ja olemme toistemme huonossa seurassa kuolemaan saakka. Eli vielä noin viisi vuotta, kunnes minä kuolen. Hehe, se oli vitsi”, Mars nauraa.

“Oikeasti, nyt on aika laajentaa näkökulmia ja sitä – aikaa – minulla on.”

Kitara ja kaverit

Miltä elämä olisi näyttänyt ilman Mötley Crüeta? Harjoittaisiko Mick Mars vaikkapa putkimiehen ammattia?

“Olisin kitaristi joka tapauksessa. En tosin osaa sanoa, minkälainen bändini siinä tapauksessa olisi. Tai olisinko edes onnistunut musiikkini kanssa. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta ilman bändiä tekisin varmaankin mekaanikon hommia ja touhuaisin prätkien ja autojen kanssa.”

Mies on selkeästi innostunut moottoreista, mutta ei omista hurjia menopelejä. Syy tähän on se, ettei Mick Mars enää kykene ajamaan mitään. Tämä taas johtuu selkärankareumasta, joka jäykistää selkärankaa ja estää muun muassa pään kääntöliikkeet. Jos mies vaikka sattuisi kaatumaan fillarilla, seuraukset voisivat olla kohtalokkaat. Siksipä hän myi kaikki vekottimensa.

Ei ole vaikea uskoa, että Mick Mars tuntee erityistä paloa musiikin tekemiseen ja luomiseen. Hän rakastaa monia asioita, mutta on joutunut luopumaan paljosta. Ajamattomuus on lähinnä epämukavuutta, sillä ovathan kitarat ja vahvistimet yhä tallella. Mikä tärkeintä, hän pystyy yhä soittamaan rakkaita kitaroitaan, vieläpä sangen usein. Viime aikoina herra on työskennellyt Marilyn Masonin riveistä tutun Twiggy Ramirezin kanssa.

“Twiggy on tullut kotistudiooni, jossa olemme soitelleet päivittäin jonkin verran, sellaiset 10-12 tuntia joka päivä, heh.”

Ennen Mötleyn uuden Greatest Hits -levyn ja koko backkataloguen julkaisua Mars teki reissun New Yorkiin, jossa käynnissä on yhteistyö David Bowienkin joukoissa soittaneen Earl Slickin kanssa. Kitaransoiton kautta avautunut maailma on tuonut Mötley-kitaristille runsaasti uusia ystäviä ja samalla tavallaan kasvattanut Mickin ympärilleen keräämää musiikkiperhettä. Hän on tietoisesti pyrkinyt avartamaan musiikkimaailmaansa, ja ikään kuin kehitellyt oman näköistään Mick Mars -bändiä.

“Vaan eipä siitä sen enempää. Sanotaan näin, että pystyn paljon muuhunkin kuin Kickstart Your Heart tai Dr. Feelgood, heh. Kykenen soittamaan todella paljon erilaista musiikkia.”

Eräs genre, joka Marsia kiinnostaa on flamenco, mutta ei mihinkään perus-plink-plonk-tyyliin, vaan valtavan Marshall-tornin kautta.
“Olisi upeaa soittaa hardrockia ja sitten läväyttää siihen sekaan flamencoa ja katsoa mitä tapahtuu.”

Herra Mars nauttiikin suunnattomasti saadessaan tehdä eri tyylisiä kappaleita, oma soitanta kun tuppaa olemaan sitä raskaampaa osastoa. Mielenkiinnolla odotamme, mitä studiopari Mars/Slick saa Isossa Omenassa aikaiseksi.

Mies varjoista

Mick Mars on jäänyt mieleen tummana, mysteerinä hahmona, joka ei juuri koskaan ollut kuvissa etualalla. Miehen tuima katse tuijotti yleensä hatun lierin alta ja tuntui seuraavan ympäri huonetta. Ehkäpä katseen päättäväisyys antoi viitteitä jostain enemmästä.
“Minulla on paljon enemmän annettavaa kuin mitä ihmiset käsittävät. Olen soittanut kitaraa jo kauan ennen syntymääsi, yhteensä 53 vuotta, joista ammattilaisena lähes 50 vuotta.”

Ensimmäinen kosketus kitaraan tapahtui, kun miehenalku oli seitsemänvuotias, 14-vuotiaana hän jo ansaitsi soitollaan. Monissa eri bändeissä ja kokoonpanoissa soittaminen opetti Marsille monia asioita eri genreistä. Myös vieraat kulttuurit tulivat musiikin kautta tutuksi.

“Upeinta on, kun antaa sormiensa juosta kitarankielillä ja sulautuu rytmiin, jota vaikka joku pimeimmästä Afrikasta oleva mies luo hakkaamalla puun runkoa. Tällaiseen yksinkertaiseen ja puhtaaseen rytmiin lisätään sitten esimerkiksi suomalaisia tai irlantilaisia rytmejä. Kokeilu on tärkeintä.”

Joskus Mick Marsia ärsyttää, kun yleisö näkee artistissa vain yhden puolen, kuten niin, että hänen tapauksessaan kyse on ainoastaan Mötleystä.

“Ihmisten tulisi tajuta, että kaikella on kaksi puolta. Mutta vaikka soittaisin mitä tahansa genreä, niin Mötley-puoleni tulee aina olla olemassa.”

Nyt mies kokee, että on hänen vuoronsa loistaa, vaikkei sanavalinta olekaan osuvin: tummanpuhuva hahmo taustalla kun tykkää vältellä parrasvaloja, ja viihtyy enemmän underground-skenessä. American Idol -tuomaria Marsista ei saa millään, hän on luonut nimensä ja ansainnut maineensa musiikillaan.

Kiehtova Bermudan kolmio

On bändejä, jotka lyövät isosti läpi, mutta tähdenlento jää lyhytaikaiseksi. Sellaisista yhtyeistä ei koskaan synny samanlaista mielikuvaa perheenä, kuten Mötley Crüesta. Tämä perhe tosin on sieltä hullunkurisimmasta päästä, mikä avautuu etenkin Törkytehdas-kirjan lukemisen jälkeen.

“Minä en kyllä ole niin kamala”, Mick Mars toteaa ja myöntää, ettei ole lukenut kirjaa ihan kokonaan.
“Tosin olin kyllä osa niitä tapahtumia, heh.”

Koko kirja jättää melko sekavan ja sumuisen kuvan poikien arjesta – tai paremminkin päättymättömistä juhlista. Ei liene kummallista, jos Mars ei musitakaan kaikkia kirjan tapahtumia omakohtaisesti. Kun tällaista porukkaa yrittää kuvitella viettämässä joulua yhdessä tai perheillallisella, tulee helposti stoppi.

“Olemme viettäneet aikaa yhdessä edustustilaisuuksissa, kuten levy-yhtiöiden järjestämissä juhlissa. Jouluakin olemme juhlineet kimpassa, mutta erillämme. Ööö, tätä on hieman vaikea selittää.”

Puhe kääntyy jostain helkkarin syystä hautajaisiin ja visiot valtavasta Mötley-hautausmaasta, jonne bändin jäsenet on kuopattu erittäin kauas toisistaan, lähtevät laukkaamaan villeinä.

“Olen omassa testamentissani, viimeisessä tahdossani tai mikä se nyt ikinä onkaan… Aivan sama, siinä vaiheessa se ei minua enää kiinnosta, sillä olenhan kuollut. Mutta haluan siis tulla tuhkatuksi.”

Tuo tuhkauurna on määrä pudottaa – mihinpä muualle kuin – Bermudan kolmion keskelle. Melko jännä mesta.

“Joo, eihän sitä tiedä vaikka löytäisin lennon numero 19!”

Hyvä paikka piilotella, kaikki tietävät, missä Mars on, mutta kukaan ei taatusti löydä häntä.

“Eivät ne uskalla lähteä etsimään, hehe. Saan olla aivan yksin.”

Yksinäinen ratsastaja

Mick on huolissaan, miten ihmiset ymmärtävät sen seikan, että hän on tavallaan ottanut eron omasta biologisesta perheestään.
“Kuulostaako se vähän pahalta? En ole tavannut heitä vuosiin. Ainoa, jonka kanssa puhun joskus, on vanhin poikani. Hän on tehnyt samanlaisen päätöksen, joten me ymmärrämme toisiamme.”

Ei ole salaisuus, että muutama vuosi sitten Mick Mars oli hyvin sairas ja voi erittäin huonosti. Hän pyysi perheeltään apua, joka kuitenkin käänsi miehelle selkänsä. Kun Mars kävi lääkärissä, annettiin hänelle kaksi päivää elinaikaa.

“Pyysin kaikilta sukulaisiltani apua, kerjäsin heitä viemään minua hoitopaikkoihin, mutta ketään ei kiinnostanut olla narkkarin kanssa tekemisissä. Minua käskettiin kylmästi tilaamaan itselleni ambulanssi.”

Silloin Mick päätti haistattaa perheellään pitkät. Ainoa avun tarjoaja oli Nikki Sixx, joka auttoi Mickin jaloilleen. Mars halusi ulos tilanteestaan ja pääsikin lähes kaikesta omin avuin irti. Tupakointi ja ryyppääminen jäivät hetken päätöksellä. Xanax ei ollut ongelma, eikä Oxycon, josta mies vieroitti itsensä parissa viikossa. Yksi lääkevalmiste oli kuitenkin pirun roolissa, opiaatti nimeltä Lortab, joka painii täysin eri sarjassa. Sen on sanottu iskevän junan lailla ja koukuttavan ilman, että tajuaa tapahtunutta.

“Joten pysykää erossa siitä lääkkeestä.”

Tänään Mick Mars on puhdas kaikista aineista, eikä kaipaa alkoholia ollenkaan. Hän on saanut tavallaan uuden elämän, raittiin sellaisen.

“Ei varmaan tule kuitenkaan yllätyksenä kenellekään, että taiteilijat käyttävät päihteitä. Oli valinta sitten happo tai viina, niin totuus on, että se avaa uusia maailmoja artisteille.”

Aikanaan ainutlaatuisen Girls, girls, girls -riffin Mars kirjoitti studiossaan kahdestaan Jack Danielsin kanssa.

Mick Marsin ei tarvitse paukuttaa henkseleitään ansioillaan – hän on olemassa omalla hiljaisella tavallaan ja tekee bändin taustalla omia juttujaan. Kuulijoiden tehtäväksi jää löytää Marsin ujo nerokkuus.

“Valinta on teidän.”

Teksti: Anna-Maria Talvio