Mahtava, mahtipontinen, Muse

Jaa Facebookissa
Kuva: Wikimedia Commons

Musiikkisivusto NME julisti Musen taannoin kaikkien aikojen jännittävimmäksi lavaesiintyjäksi, joten odotukset Hartwall Areenan konsertille olivat katossa. Aiemmin syksyllä ilmestyneen The 2nd Law -albumin kiertue ei kyllä jättänyt kylmäksi, vaikkei uuden albumin ystävä sattuisi olemaankaan.

Musen keikalla kyynisempikin tyyppi alkaa hymyillä kuin idiootti.

Yhtye aloitti ytimekkäästi Unsustainable-rytistyksellä, joka muuttui keikkaintrosta live-soitoksi. Oli hauska huomata, kuinka yhtyeen kolmikko tuntui soittavan lauluttoman avauskappaleen lähinnä itselleen, tiiviinä joukkona lavan keskellä. Rumpali Dominic Howardin setti oli pystytetty korokkeelle, jonka ympärillä kitaristi-laulaja Matt Bellamy ja basisti Chris Wolstenholme hyörivät.

Supremacyn ja Hysterian jälkeen askeettiset lavarakenteet paljastivat todellisen luontonta. Panic Stationin alussa katosta lasketunut rakennelma muistutti ylösalaisin käännettyä pyramidia, kuten Bellamy ehti jo ennen kiertuetta paljastamaan. Koko porrastettu lava oli täynnä screen-pintoja, joille voitiin heijastaa milloin mitäkin.

Musen esiintyminen oli jälleen visuaalisesti huikea. Kolmen miehen intensiivistä soitantoa höystettiin räjähtävillä valoilla, lasereilla ja tyylikkäillä taustavideoilla. Katsoja unohtui helposti nauttimaan pelkästä audiovisuaalisesta spektaakkelista unohtaen kokonaan, että jossain siellä piti olla bändikin.

Settilista muistutti paljon edellistä Hartwall-keikkaa vuonna 2009. Tuolloin pääpaino oli silloin ilmestyneen The Resistance -albumin kappaleilla, mutta uusien kappaleiden lisäksi paljon mikään ei muuttunut. Kuultiin takuuvarmat keikkahitit Time is Running OutPlug-in Baby ja Stockholm Syndrome.

Uusista kappaleista tylsähkö Madness pääsi uusiin ulottuvuuksiin lavalla. Bellamyn “videolasit” ja pinkit laserit henkivät vahvaa 1980-luvun nostalgiaa. Chris Wolstenholmen laulama Liquid State oli myös tervetullut lisä, ja Animals-kappaleen kuvittaminen hitaasti romahtavilla pörssikursseilla oli kekseliästä.

Bellamy innostui laulattamaan yleisöä muutamaankin otteeseen, mutta hieman nolosti ensimmäisellä kahdella yrityksellä vain kourallinen suomalaisyleisöstä osasi sanat (ja/tai vaivautui laulamaan). Encorejen puolella kuullun Starlightin kohdalla sentään sujui jo vähän paremmin.

Varsinaisen keikan lopettivat Uprising, jonka aikana yhtyeen peittänyt pyramidi kääntyi (kirjaimellisesti) ylösalaisin, sekä Knights of Cydonia, jonka hämmentävässä introssa Wolstenholme soitti huuliharppua. Vihonviimeinen encore oli kesän olympialaisista tuttu Survival, joka oli kyllä livenäkin melko pateettinen.

Muse on ansainnut NME:n myöntämän tittelin selkeästi show-eleillään, eikä niinkään soitollisesti. Eipä yhtyeen ulosannissa mitään vikaa ole, mutta paljon levysoitosta poikkeavaakaan ei keikalla koettu. Esityksen energisyys ja viihdyttävyys takaavat sen, että Musen keikalla kyynisempikin tyyppi alkaa hymyillä kuin idiootti.

Irtohuomiona mainittakoon, että olihan lavalla enimmän aikaa myös neljäs soittaja koskettimien takana, mutta hänelle ei edes spottivaloa suotu. Mahtaa olla epäkiitollinen duuni esiintyä pimeässä,.