Tein jutun Tavastian ovella pitkän päivä- tai yötyön tehneen Poklan kanssa Tavastian 40-vuotisjuhlia varten. Viime vuonna Poklalle tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. Tänään sain tekstiviestillä suru-uutisen, jota on vielä hieman vaikea käsitellä. Mies lähti saappaat jalassa.

Otsikoin reilu vuosi sitten julkaistun haastatelun otsikolla “Maailman paras Pokla”, ja edelleen olen samaa mieltä. Sekä Tavastian ovea että yksityisyyttään tarkasti varjellut Pokla ei unohdu, ja häntä jää kaipaamaan kanssani huikea määrä Tavastian väkeä ja ystäviä. Harva tiesi Poklan Tavastian ulkopuolisesta elämästä yhtään mitään, mutta ei hänen rakkautensa esimerkiksi luontoon mikään salaisuus ollut, hän itsekin puhui siitä.

Tässä vaiheessa, jossa sanat tuntuvat loppuvan, on ehkä parempi antaa miehen itsensä puhua elämästään. Vaikka Poklan hahmo onkin nyt poissa, ei hänen henkensä ole minnekään lähtenyt. Päin vastoin, se on edelleen hänen rakastamissaan paikoissa, joihin Pokla jätti lähtemättömän jälkensä.

Syvästi Poklaa kaivaten,

Heta

P.S. Minun piti tehdä Lillmannin Tonmista muistokirjoitus jo aikaa sitten, mutta vielä sekin on tekemättä. Tässä kun nyt kirjoitan jo seuraavaa samanmoista, en voi kuin toivoa, että rakkaat ihmiset pitäisivät itsestään hyvää huolta. Liian monta hyvää ihmistä liian lyhyessä ajassa.

 

Maailman paras Pokla

Tavastian ovella pysytään kurissa ja nuhteessa, vaan millainen mies oikeastaan on kaikkien tuntema Pokla?

Jos Helsingin Tavastia-klubi onkin instituutio, vähintään sitä on myös ensi vuonna 20 vuotta rock-pyhätön ovea vartioinut Pokla. Nallekarhumainen habitus kätkee taakseen tarvittaessa jämerän järjestyksenpalauttajan, joka kuitenkin siviilissä on kaikkea muuta kuin hirmuinen kerberossi. Yksi osoitus tästä on miehelle omistettu Facebook-fanisivusto, johon saa kirjoittaa vain hyviä asioita.

”Sanotaan näin, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Omasta mielestänihän mä olen mukava ja sanavalmis vanha ukko”, Pokla hymyilee ja lisää ammatinvalintansa muokkaavan varmasti myös mielikuvia hänestä itsestään – tilanteesta riippuen.

”Haluaisin olla vielä mukavampikin, mutta tietyt ihmiset tekevät sen, että välillä ei vaan voi olla. Mutta se kuuluu tähän hommaan”, hän analysoi.

Pokla on vähän kuin satuhahmo: Kaikkien tuntema, mutta kukaan ei oikein tiedä hänestä oikeasti mitään. Pokla itse haluaakin pitää asian juuri näin.

”Mua on sanottu Poklaksi aina, varmaan isäni aloitti sen. Olin kuulemma muutaman kuukauden ikäisenä päästänyt suustani jotain siihen suuntaan, ja siitä lähtien olen ollut Pokla. Ei se liity sinänsä mihinkään muuhun. Rakkaalla lapsella on monta nimeä”, Pokla virnistää.

Hän muistelee, miten itsekin koki hienoisia jännityksen hetkiä astuessaan ensimmäistä kertaa silloisen Tavastian ovimiehen eteen vuonna 1974. Tuolloin 14-vuotias pitkätukkainen rumpalinalku pääsi kuuntelemaan alaikäisenä Beavers-farkkumerkin järjestämää Hurriganesin päiväkeikkaa.

”Kyllähän me silloin pelättiin pokea. Kaikki oli tosi jännää ja vielä Hurriganes! Myös se, että tapahtumassa jaettiin Beaversin tarroja, oli kova juttu”, Pokla höröttää.

”Jos joku olisi silloin sanonut, että mä olen täällä vielä töissä, en olisi ikinä uskonut. Kaikki asiat elämässäni ovat tapahtuneet niin vahinkojen kautta. Olen näköjään onnistunut olemaan väärässä paikassa oikeaan aikaan.”

Poklan duuniperiodi Tavastialla piti olla aikoinaan vain väliaikainen. Sittemmin elokuussa 1991 alkanut pesti on venähtänyt ensi vuonna 20-vuotiseksi.
”Olin tuohon aikaan töissä Cantina Westissä, ja mua pyydettiin tänne ’vain vähäksi aikaa’. Vähän venähti. Töitä alkoi olla niin paljon, että aina siirsin lähtöpäätöstä eteenpäin.”

Pehmeät arvot ovat entistä tärkeämpiä

Juuri 50 vuotta täyttänyt Pokla pitää tärkeänä asiana sitä, että saa tavallaan kuulua ”tavastiaklubilaisiin”.

”En mä tiedä, onko se mikään toinen perhe, mutta olen kokenut kuuluvani tähän porukkaan – niin hyvässä kuin pahassakin – siitä päivästä lähtien, kun tänne tulin.”

Kun jalka astuu Tavastian kynnyksen yli, Pokla on Tavastian Pokla. Ulos astuessaan Urho Kekkosen kadulle astuu vähän toisenlainen mies.

”Kuten kaikilla muillakin ihmisillä, myös mullakin on työlookki ja se, mitä sen ulkopuolella ollaan, on vähän eri asia. Yritän elää ihan normaalia päivärytmiä perheeni kanssa.”

”Tärkeisiin arvoihini kuuluvat luonto, mökkeily, kierrättäminen ja tämäntyyppiset nykyarvot. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän rakastan mökkielämää ja sitä tahtia, miten maalla eletään. Luonto ja puhdas ilma vetävät mua puoleensa”, Pokla kertoo ja kuvailee, miten luonnon pienet ihmeet – vaikkapa hieno mänty tai upea kivi – ovat ihmettelyn arvoisia asioita.

Toisaalta Pokla tunnustaa olevansa hyvinkin konservatiivinen. Elämää olisi hyvä tarpoa eteenpäin hyviksi todettujen normien mukaan.
”Silti kyllä lähden mukaan uusiin juttuihin ihan uteliaisuuttani. Olen kovasti suunnitellut nyt meneväni jonnekin kuvataidekurssille. Saisi jotain, missä toteuttaa itseään”, Pokla kertoo.

”En ole koskaan tehnyt mitään sen kaltaista, mutta maalatessa kaikki ulkopuolinen häviää kokonaan ja ajatus keskittyy vain siihen tiettyyn asiaan. Näissäkin duuneissa on tapahtunut niin paljon sellaista, mistä haluaa päästä eroon. Itselleni tuollaiset lämpöiset ja herkät arvot ovat sitä todellista elämää.”

Mieluummin töissä kuin tiskillä

Musiikki oli suurin syy, mikä sai Poklan jäämään aikoinaan Tavastialle. Vaikka mies ei sitä itse haluakaan oikein tuoda esille, hän on myös itse musiikillisesti varsin lahjakas. Hän kuulee työnsä puolesta huikean määrän keikkoja vuosittain enemmän tai vähemmän puolella korvalla, ja tunnistaa mieleisensä musiikin nopeasti.

”Musasta täytyy kuulla jotain, mikä tarttuu korvaan. Muuten se ei ole mitään. Olen sanonutkin, että Agents on aina pomminvarma keikka. Michael Monroe on myös oikeasti hyvä”, Pokla muistelee viime aikoina mieleen jääneitä keikkoja.

Vaikka Pokla pääsisikin työpaikkansa puolesta katsomaan kaikki haluamansa keikat Tavastialla, herran aktiivinen keikkakausi Tavastialla on jäänyt 70-luvulle.

”Enhän mä käy täällä ikinä asiakkaana. Paitsi kerran. Ian Gillan Band oli tulossa 90-luvun puolivälissä tänne keikalle ja mä suurena Purple-fanina otin vapaata ja ajattelin tulla hurraamaan kädet ilmassa. Jumalauta, Ian Gillan, mun on pakko olla tuolla!”

”Lopulta keikka oli todella mitäänsanomaton, eikä se herättänyt mussa mitään sellaisia fiiliksiä, mitä olin toivonut”, Pokla muistelee edelleen silminnähden pettyneenä asiakaskäyntiinsä Tavastialla, vaikka eihän se paikan syy ollut.

Edelleen Pokla silti uskoo elävään musiikkiin ja käy katsomassa mieleisensä suuremmat keikat Helsingissä.

”Viimeksi kävin katsomassa Tom Jonesin. Se oli mahtava, koska osasi jo nauraa itselleen. Siellä me toiset kalkkikset oltiin katsomassa, ja taisi mennä tunti, ennen kuin jengi lämpeni ja saatiin jotain aikaiseksi”, Pokla naurahtaa.

Tavastia on ollut niin suuri osa miehen elämää viimeisen kahden vuosikymmenen ajan, että eläkkeelle siirtyminen tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta. Tosin hän ei myöskään lupaa, että on edelleen samassa paikassa seuraavan 20 vuoden ajan. Ihmisten kanssa työskenteleminen on silti se juttu.

”Koskaan en ole tykännyt esimerkiksi sanoista ’ovimies’ tai ’portsari’. Mieluiten mä sanon, että olen töissä Tavastia-klubilla. Se on paljon parempi ilmaus”, hän hymyilee.

Ikimuistoisia iltoja

Viimeiseen 19 vuoteen on mahtunut paljon, mutta pari iltaa Poklan mielestä on ylitse muiden.

”Aikoinaan Plastic Tears oli täällä keikalla, ja samana iltana Helsingissä esiintyi parikin isoa bändiä. Jossain kohtaa Plastic Tearsilta kysyttiin, olisiko ok, jos yhdet tyypit voisivat vähän lainata soittokamoja, ja olivat aika vastahakoisia.”

Ääni kellossa muuttui, kun kävi ilmi, että The Cult halusi tulla vetämään muutaman biisin huvikseen.

”Cult veti neljä vai viisi biisiä niiden kamoilla ja se oli musta tosi kova juttu.”

Toinen ikimuistoinen ilta oli aikoinaan bluesmies Buddy Guyn keikka.

”Tyyppi vetikin keikkansa Beat Barin (Tavastian aulan baari, joka oli aikoinaan ympyrän muotoinen) keskellä niin, että jengi oli tiskin ympärillä. Ihan mieletön fiilis!”

”Täällä on niin paljon kaikkia mukavia ja hauskoja muistoja – joskin myös niitä ei-niin-mukaviakin. Toivottavasti muistoihin jäävät vain ne mukavat ja hauskat.”

Porttikiellon saaminen Tavastialle on ainakin asia, minkä kukin sellaisen saanut muistaa lopun ikäänsä. Poklan mukaan niihinkin pitää suhtautua järjen kanssa.

”Yleensä porttikiellon saanut tyyppi on joku ihan meidän vakioasiakkaamme, joka on vain ollut yksinkertaisesti niin hölmö, että ansaitsee sen. Kyllä aina jossain vaiheessa heille voi sanoa taas tervetuloa. Siinä vaiheessa yleensä he pyytävät anteeksi, johon voi todeta, että ’noh, se oli jo vanha juttu’”, Pokla hymyilee.

Teksti: Heta Hyttinen
Kuva: Lassi Kaaria
Julkaistu Rytmissä joulukuussa 2010.