Neljä tähteä economy-luokassa.
Vessassa pesualtaan alapuolella roikkuu irtaimena sähköjohto, keltainen ja vihreä pää rennosti ilmassa roikkuen. Kylpyammeen kaakelit ovat irtoilleet, osa on konkreettisesti irti. Saumoissa kasvavaa mustanvihreää mönjää eli hometta on yritetty piilotella reilusti päälle kittaamalla. Ikkuna on jätetty tuuletuksen vuoksi auki. Ja hei, sitähän ei saakaan millään kiinni! Onneksi ikkunan ulkopuolella ei ole tasannetta mahdollisia roistoja varten, eikä pakkastakaan tunnu olevan marraskuussa.
Agentti selittelee puhelimessa, että netissä hotelli näytti ihan hyvältä.
No edelleenkin parin vuoden takainen reissu Amsterdamiin ja yhden tähden hotelli voittaa kilpailun kamalimmasta loukosta. Kun naapuri polttaa pilveä läpi yön, sitä herää aamulla jonkin sortin krapulaisena. Mutta en voi olla miettimättä, että tähänkö sitä on tähdätty? Tulee ikävä Saksaan, jossa muusikkoa kohdellaan melkein kuin kuninkaallista.
Suomalainen keikkamuusikko on tottunut tiettyyn standardiin. Kasvamme pumpulissa apurahojen ja loistavien rakennusstandardien lomassa. Suomessa kolme tähteä on todella hyvätasoinen hotelliksi ja neljällä tähdellä saa jo pientä luksusta. Englannissa kolmella tähdellä saa homeisen (jaetun!) suihkutilan ja vuotavat ikkunat. Miten ihmiset sietävät tällaista? Ja silti kaikki haluavat keikalle vaatimattomiin oloihin Englantiin. Niin kuin minäkin.
Teini-ikäisenä ammatillisen päämäärän hahmottuessa, muistan vitsailleeni kavereilleni – toki aina tietynlainen toive unelmien toteutumisesta – kuinka huutaisin ”Hello Wembley!” yleisön edessä. Se, että unelmat toteutuvat ja jatkuva ponnistelu tuottaa tuloksia, ajaa höyryveturin lailla eteenpäin. Ja niinpä kun esiinnyn Half Moon -klubilla Lontoossa, josta matkaa Wembleylle on kymmenisen mailia, tuntuu siltä, että unelmat voivat toteutua ainakin tietyllä tasolla. Yleisö taputtaa seisaaltaan keikan lopussa.
Kiertueen keikkapaikkojen ja olosuhteiden vaihtelevuus on suuri. Ja sehän on arkea keikkamuusikolle. Keikat ovat silti elämys, huolimatta siitä, että hotellit ovat kamalia eikä backstage-tarjoilusta voi edes puhua.
Jos tilaat paikallisen backlinen, ei kannata odottaa liikoja. Vahvistimet saattavat olla eri tavaraa kuin teknisessä riderissä on ilmoitettu. Ennen keikkaa kaivamme vuokratun backlinen koteloistaan. Iso bassokaappi näyttää hyvältä, mutta haisee kammottavalta – joku on tyhjentänyt vatsalaukkunsa sisustan bassokeisiin! Rock´n roll? Onneksi talon kaverit ovat auttavaista jengiä ja joku kaivaa pullon Vimiä suihkutellen haitalliset odöörit pois. Kaappi rullataan Lontoon vanhan BBC:n rakennuksen, nykyisen upean teatterin lavalle – jossa aikaisemmin on esiintynyt mm. Rollin´ Stones ja Led Zeppelin – ja soundcheck voi alkaa.
Ja sitten ne ruuhkat. Meillä Suomessa Helsingistä Tampereelle pääsee parhaimmillaan puolessatoista tunnissa, kun Englannissa naurettavaan sadan mailin matkaan saattaa hurahtaa viisikin tuntia. Niin, ja kannattaa sitten lähteä ihan suosiolla paikallisen kuskin kanssa liikenteeseen, että vasen ja oikea pysyvät oikein päin. Ja jos et matkusta night linerilla, kannattaa varautua vuokrakuskien ajoneuvokkeihin: niissä ei sitten välttämättä ole paljon muita mukavuuksia kuin turvavyöt.
Esiintyminen englanninkieliselle yleisölle on kuitenkin palkitsevaa etenkin sanoituksiin hurahtaneelle muusikolle, sillä keikan jälkeen aina joku käy kyselemässä biisien lyriikoihin liittyviä juttuja: ”Hei se biisi, jossa lauloit albinosta, kertooko se Johnny Winteristä?” Muutenkin englantilaisten, siis syntyperäisten (väestöstä melkein neljännes on maahanmuuttajia) lämmin olemus ja iloinen tarinankerronta saavat hyvälle tuulelle. Tai ehkä se on se ”pint”, joka on niin paljon edullisempaa kuin Suomessa.
Erään keikan jälkeen luokseni tulee mies kysellen käyttämistäni kitaran pedaaleista. Juttelen tämän Jimi Hendrixillekin pedaaleita tehneen herran kanssa, enkä voi kuin ihmetellä, miten paljon historiaa Englannin musiikkimaailmassa on. Olen aidosti kateellinen, kun istun odottamassa keikkaani backstagella peileillä sisustetussa kantritähti Tammy Wynetten vanhassa keikkabussissa. Kaikkialla on yhteyksiä mielenkiintoisiin juttuihin. Jopa kiertuemanagerimme on Elizabeth Taylorille jotain sukua.
Kiertueelta jään kaipaamaan englantilaista aamiaista, kieltä ja ystävällisiä eleitä. Anteeksi pyydetään kiireisessä ruuhkassakin. Huonoimmat teekupposet olen tosin juonut täällä maailman tunnetuimmassa teenkulutuksen maassa.
Lentokoneessa Helsinkiin yhtyeeni basisti laittaa matkalaukkuaan naapuririvin ylähyllylle ja samassa suomalaisnainen kivahtaa: ”Älä laita sitä laukkua siihen!” Niin, rehellistä suoraa suomalaisuutta kaipasinkin jo kolmen viikon jälkeen. Toisaalta voisihan asiat aina esittää toisin, mutta näin economy-luokassa: ”It´s alright, mate!”
Teksti: Erja Lyytinen – maailmaa kiertävä kitaristi-laulaja ja saksalaisen Ruf Records -levy-yhtiön artisti
