Eric Clapton – Slowhandin pitkä tie

Jaa Facebookissa

“Clapton is GOD” väitti aikoinaan lontoolainen seinäkirjoitus. Monen mielestä asia pitää paikkansa vieläkin.

Eric Clapton syntyi Lontoon esikaupunkialueella Surreyssä 40-luvun puolivälissä. Innostuksensa rhythm and bluesiin ja kitaran soittoon hän sai kuultuaan Chuck Berryn levyjä, mutta lupaavasti alkanut harrastus oli lopahtaa opintojen vuoksi. Kingstonin taidekoulussa lasimaalausta opiskellut Eric päätti lopulta kuitenkin valita musiikin. Tämä päätös tuli odottamattomalla tavalla vaikuttamaan niin hänen kuin koko länsimaisen pop-musiikinkin kohtaloon. Ensimmäinen vakavampi yritys toteuttaa itseään soittajana oli parisen kuukautta kestänyt The Roosters –yhtye. Roosters hajosi toisen kitaristin Brian Jonesin lähdettyä mukaan yhtä nimettömään, mutta Lontoon keskustan humuun tähtäävään Rolling Stonesiin. Niinpä varsinaisesti käänteentekevä tapaus Claptonin uralla oli päästä Rollareiden vakiokiinnityksen Crawdaddy-klubilla perineeseen The Yardbirdsiin.

Yardbirdsin musiikki oli – kuten niin monen muunkin vastaavan yhtyeen – sekalainen valikoima amerikkalaisten bluesartistien levyiltä löydetyistä kappaleista. Claptonin itsevarmuus soolokitaristina oli omiaan vahvistamaan bändin kokonaissoundia. Vähitellen yhä laajeneva rhythm and blues-nuoriso otti Crawdaddyn tuoreen housebändin omakseen. Samoihin aikoihin poikkeuksellista soittonäppäryyttä osoittanut kitaristi sai hyväntahtoisen pilkkanimen Slowhand. Nyt jo paremmin menestyneiden Rolling Stonesin jäsenien vilpitön kehuminen ei myöskään haitannut Yardbirdsin nousua. Maaliskuussa 1964 antamassaan haastattelussa Brian Jones nimesi Yardbirdsin suosikkiyhtyeekseen. Jotkut uskoivat bändien vaihtavan jopa paikkoja suosiossa.

Loppuvuodesta -63 Clapton ylsi siihen asti lähimmäs blueshaaveitaan Yardbirdsin päästessä säestämään itseään Sonny Boy Williamsonia. Sonny Boy oli samaisen vuoden American Folk Blues Festival -kiertueelta päättänyt jäädä hummailemaan vanhoihin bluesveteraaneihin ihastuneeseen Eurooppaan. Erityisesti brittinuorison ottaessa legendan avosylin vastaan, päätettiin myös lyödä rahoiksi levyttämällä Williamsonia paikallisten säestäjien avustamana.

Sonny Boyn kanssa tehdyt keikat ja levytys avasivat tien myös Yardbirdsille Lontoon ykkösklubeihin legendaarisesta Marqueesta lähtien. Niinpä yhtye pääsi myös levyttämään ensimmäiset singlensä A Certain Girl / I Wish You Would ja Good Morning Little Schoolgirl / I Ain’t Got You. Vaikka kappalevalikoima oli melko sillisalaattia a-puolten Ernie K-Doen New Orleans-renkutuksesta ja Don & Bobin lauluduorytkytyksestä b-puolten Billy Boy Arnoldin Chicago-blueseihin, oli Yardbirdsillä oma tunnistettava soundinsa. Erityisesti Claptonin kitarasoundi poikkesi tukevuudessaan selvästi brittiläisistä aikalaisistaan. Singlet eivät olleet varsinaisia hittejä, mutta niitä seurannut albumi, nimensä mukaan keikalla taltioitu Five Live Yardbirds edusti yhtyettä omimmillaan. Vaikka ohjelmisto onkin napsittu sieltä täältä, esittelee levy rehevästi remeltävän ryhmän, joka uskaltautuu jopa hurjiin improvisaatioihin. Niinpä tämä klassikko herätti orastavaa blueskiinnostusta jopa suomalaisessakin teiniyleisössä. Yardbirdsin seuraava single, loistava pophitti For Your Love oli kuitenkin bluesille omistautuneelle soolokitaristille liikaa. Myyntitilastojen kakkoseksi kivunneen singlen jälkeen Clapton ilmoitti eroavansa liian kaupalliseksi katsomastaan Yardbirdsistä. Hengenheimolaisia hän oli löytänyt John Mayallin yhtyeestä.

Syvälle bluesiin Ericin liittyessä John Mayall’s Bluesbreakersiin oli se hurmahenkisesti bluesiin suhtautuva pienelle vähemmistölle soittava yhtye. Ryhmä oli päässyt levyttämään Deccalle yhden albumin John Mayall plays John Mayall Live At Klooks Kleek, jonka kaupallinen menestys ei ollut kaksinen. Innokkaan kulttikannatuksen ansiosta sillä riitti keikkoja kuitenkin hengenpitimiksi. Pari vuotta Mayallin kanssa keikkailtuaan kaikkein pienimmissä klubeissa ja pienimmillä palkkioilla, oli Claptonkin jo vähällä luovuttaa periaatteistaan. Levy-yhtiö ei ollut kiinnostunut jatkamaan sopimusta esikoisflopin jälkeen ja Bluesbreakers levytti vain pari singleä bluesintoilija Mike Vernonin tuottamana. Jälkimmäisellä niistä, Lonely Years / Bernard Jenkins vievät Mayall ja Clapton harrastuksensa äärimmilleen esiintyen vain kahdestaan. Bluesvillitys oli kuitenkin lyömässä itseään läpi. R&b-bändit Rolling Stonesista Yardbirdsiin ja Animalsista Pretty Thingsiin olivat suuntautuneet oman sävellysmateriaalinsa myötä kauemmas alkuperäisistä lähtökohdistaan. Maanläheinen blues oli kuitenkin jäänyt itämään otolliseen yleisöön ja uuden autenttisemman blues-innostuksen kärkinimeksi nousi hurjaakin hurjempaa sähkökitarointia hyödyntävä Bluesbreakers. Eric Claptonista oli tullut muusikoiden suosikkikitaristin jälkeen myös yleisön ihailun kohde. Vuonna -65 nähtiin ensimmäiset “Clapton is God” -lauseet seiniin kirjoitettuna. Niinpä Decca taipui vielä kerran julkaisemaan Mike Vernonin tuottaman blueslevyn. Bluesbreakers – John Mayall with Eric Clapton -nimellä varustettu albumi ampaisi poplistojen kärkipaikoille. Levy räjäytti potin myös maailmanlaajuisesti ja sen myötä bluesista tuli jopa Suomessa useimpien kitaransoittajien pakkomielle. Mayallin omaperäisen tulkintatavan ja Claptonin rankan kitarasoundin lisäksi Bluesbreakersilla oli esitettävänään persoonallista materiaalia. Se esitti bluesin klassikoita tehden brittiyleisölle tunnetuksi Otis Rushin, Little Waltern, Freddie Kingin ja Robert Johnsonin. Claptonin Freddie King-tulkinnasta Hideaway tuli kitaristien taidonnäyte ympäri Euroopan ja Kingin instrumentaaleissa joutuivat esittelemään taitojaan seuraavatkin Bluesbreakers-kitaristit Peter Green ja Mick Taylor. Legendaaristen bluesnumeroiden lisäksi yhtyeen ohjelmistossa oli merkittävässä osassa myös Mayallin oma säveltuotanto. Esimerkiksi raastavan hitaat Have You Heard ja Double Crossing Time tai kiihkeätempoinen Key To Love muodostuivat bändin omiksi klassikoiksi. Siihen vaikutti suuresti myös Claptonin lähes hysteerinen kitarointi. Vastaavanlaista intensiteettiä ei brittien saarivaltakunnassa oltu ennen koettu.
Vaikka tätä Bluesbreakers-albumia pidetään yhtenä merkittävimmistä – ellei merkittävimpänä – virstanpylväänä sekä John Mayallin että Eric Claptonin uralla, oli Clapton päättänyt lähteä yhtyeestä pian levyn ilmestymisen jälkeen. Hän on myöhemmin muistellut Bluesbreakers-aikoja elämänsä onnellisimpina aikoina, mutta bändi oli hänen osaltaan tehnyt tehtävänsä. Oli aika ottaa vastaan uusia haasteita.

Lontoon rock-piirien kermaa Lontoon musiikkipiirit elivät impulsiivisia aikoja. Oivallisiksi kehittyneet nuoret muusikot pitivät keskenään jameja ja vaikutteita soittoon haalittiin avomielisesti niin rockin, bluesin kuin jazzinkin laajenevista tulkintatavoista. Graham Bond Organization oli urkuri Graham Bondin, saksofonisti Dick Heckstall-Smithin sekä tuittupäisen irlantilaisen rytmiryhmän Jack Brucen ja Ginger Bakerin muodostama raakaa bluesia ja jazzia sekoitellut ryhmä, jonka keikoilla Clapton tykkäsi käydä hengailemassa ja soittelemassa. Jack Bruce oli vanha tuttu lyhyen Bluesbreakers-kiinnityksensä ajoilta. Ginger Bakerin kanssa Clapton tuli muuten juttuun. Niinpä Baker miesten palatessa joltain keikalta ehdotti yhteisen projektin aloittamista. Tarvittaisiin ainoastaan loistavan soittotaidon ja avaran musiikkinäkemyksen omaava lahjakas basisti. Claptonin ehdotus oli Jack Bruce, mies jonka kanssa Baker ei yksinkertaisesti tullut toimeen. Bluesbreakersin jälkeisenä jamikautenaan Clapton oli levyttänyt amerikkalaisen Elektra-yhtiön kokoelmalevylle What’s Shakin’ kolme modernisoitua bluesnumeroa. Tässä Eric Clapton & The Powerhouseksi hätäisesti nimetyssä ryhmässä olivat mukana mm. Spencer Davis Groupista tutut Stevie Winwood ja Peter York, Manfred Mannin Paul Jones ja Jack Bruce. Noista kolmesta raidasta, jotka Powerhouse levytti, päätyi peräti kaksi, Steppin’ Out ja Crossroads Claptonin seuraavan yhtyeen ohjelmistoon. Kyseessä oli tietenkin maailman ensimmäiseksi superbändiksi ja powertrioksi monesti kutsuttu Cream.

Sekä Baker että Bruce nielivät ylpeytensä ja sopivat erimielisyytensä yhteisen edun nimissä. Vaikka Creamin kaikki kolme muusikkoa edustivat englantilaista huippuluokkaa, oli ainoastaan Clapton jonkin asteinen nimimies myös ulkomailla. Jazz-kuvioista lainattu, mutta rockin puolella täysin uusi idea all stars-tyyppisestä kokoonpanosta ylitti kuitenkin jo uutiskynnyksen. Niinpä tuore superbändi ryhtyikin aktiivisesti kehittämään omaa linjaansa. Musiikin perustaksi tuli luonnollisesti blues, mutta ei aivan perinteinen. Vanhoja klassikoita 20-luvulta 50-luvulle ryhdyttiin radikaalisti muokkaamaan uuteen uskoon. Materiaalin puutteessa Cream päätyi pitkiin ja kovaäänisiin improvisaatioihin, joissa jokainen sai toteuttaa itseään tahtonsa mukaan. Oman osansa Creamin ohjelmistossa saivat myöhemmin Jack Brucen hovisanoittajansa Pete Brownin kanssa kynäilemät omaperäiset popsävellykset, joista ensimmäinen hitti oli Brucen ja Brownin I Feel Free (eikös se ollut Anyone For Tennis/Wrapping Paper? –toim.huom). Ajan hengessä muodikkaasti psykedeelinen kappale oli melko kaukana Bluesbreakersin suoraviivaisesta bluesista, joten Claptonin bluesfaneilla riitti hämmästelemistä. Debyyttialbumi Fresh Cream vuodelta 1966 olikin jo reippaasti maanläheisempi ja varma menestys. Siitä huolimatta bändi ei itse pitänyt levyä nimeään vastaavan tuoreena. Keikkaohjelmistosta tuttua materiaalia perusbluesista Brucen poplauluihin, julkaistuista ja julkaisematta jääneistä singleraidoista sekä Bakerin rumpusoolonumerosta koottu levy oli äänitelty pitkän ajan kuluessa, eikä se enää kuvastanut meneillään olevaa kehityskautta. Vastaavanlaista psykedeelisen rockin, melodisen popin ja bluesin sekoittelua olivat harrastaneet monet yhtyeet esimerkiksi Amerikassa jo aiemminkin.

Hippisukupolven supertähdet Seuraavana keväänä lähdettiin merta edemmäs kalaan. Edistyksellisen levytuottajan Felix Pappalardin johdolla äänitettiin New Yorkissa Creamin kakkosalbumi, kuumana hippivuonna 1967 ilmestynyt klassikon maineen saavuttanut Disraeli Gears. Se oli moni-ilmeisyydessään kaukana edeltäjästään. Jo psykedeelinen kansi, räiskähtävä kuvakollaasi poikkesi valtavirrasta. Yhtye poseeraa hippivetimissä ja Clapton on – yllätys yllätys – laitattanut itselleen Jimi Hendrix-tyylisen afropermanentin. Myöhemmin hän on muistellut tuolloista naiivia asennettaan: “Luulin että oppisin soittamaan kuin Hendrix jos minulla olisi samanlainen kampaus!” Disraeli Gearsillä blues oli väistymässä taidemusiikin varjoon. Sen aloittava hittiputki Strange Brew ja Sunshine Of Your Love edustavat vielä raskasta bluesrockia, mutta esimerkiksi Claptonin Tales Of Brave Ulysses tai Brucen SWLABR (She Was Like A Bearded Rainbow) ovat psykedeliassaan lähempänä sitä taiteellista lopputulosta, johon studiosessioissaan tähdättiin. Osoituksina vanhasta musiikillisesta rakkaudestaan sovitti Cream levylle version Blind Joe Reynoldsin vuoden 1930 levytyksestä Outside Woman Blues. Strange Brewn kitaraosuuksissa on puolestaan suoria lainauksia Albert Kingiltä. Jälkimmäisen yksityiskohdan havaitsi jo tuolloin Pekka Gronow Suomessa nimitellessään levyarvio-otsikossaan Claptonia jäljittelijäksi. Konserteissaan Cream heittäytyi edelleen hurjiin jameihin, mutta studiotyöskentely tuotti huomattavasti vakavahenkisempiä teoksia. Yhtye alkoi olla jakomielisessä tilassa. Seuraavana vuonna -68 ilmestyneellä levyllä Wheels Of Fire tilanteesta päätettiin ottaa kaikki irti. Tupla-albumin ensimmäinen levy sisälsi uutta studiomateriaalia, kun taas kakkoslevy dokumentoi Creamin konserttitunnelmia Amerikan kiertueella San Franciscon Winterlandissä ja Fillmore Westissä. Live-levyn suurin hitti oli rankka modernisointi Robert Johnsonin vanhasta bluesista Crossroads, kun taas improvisoinnissaan äärimmilleen bändi pääsi lähes 14-minuuttisessa versiossa Howlin’ Wolfin Spoonfulista.

Vaikka Wheels Of Fire oli Creamin siihen saakka myydyin albumi ja tunnetusti yksi rockmusiikin klassikoista, on se edeltäjäänsä verrattuna auttamattomasti puisevampi kokonaisuus. Kuten usein tuplien kohdalla (kuten myös nykyisten ylipitkien cd:itten), yksittäinen levy olisi ollut tiiviydessä mielenkiintoisempi. Studiolevyn sävellykset ovat selvästi erikseen Jack Brucen tai Ginger Bakerin. Claptonin panos jäi kahden vanhan bluessuosikin uudelleen muokkaukseen. Niistä Born Under The Bad Sign onnistuu mainiosti, vaikkei nyt Albert Kingin alkuperäistä hätyyttelekään, kun taas Sitting On The Top Of The World jää vähäverisyydessään paitsi esikuvansa (Howlin’ Wolf) myös Creamin liveversioiden jalkoihin. Onnistuneimmat sävellykset ovat Brucen. Yksi hienoimmista rockklassikoista on avausraita White Room, eivätkä siitä jälkeen jää Deserted Cities Of The Heart tai heavy bluesrock Politician. Sitä vastoin Bakerin varsin kokeelliset teokset ovat kautta aikojen jakaneet kuuntelijoiden mielipiteet vähintäänkin kahtia.

Suuri maailmanmenestys vaati veronsa ja trio oli raskaiden kiertueiden, yleisön kasvavien odotusten ja jäsenistön kasvavien päihteiden käytön väsyttämänä ajautunut erilleen. “Me jouduimme kuluttamaan niin paljon aikaa kiertueilla, ettemme ehtineet lainkaan harjoitella ja kokeilla uusia systeemejä. Se oli koko hommassa kaikkein oudointa”, kuvaili Clapton Creamin menestyksen päiviä. Bändin hajoamisesta vuoden lopussa ilmoitettiin jo heinäkuussa 1968 Wheels Of Firen kivutessa nopeaa vauhtia USAn listoille. Amerikassa Cream teki jäähyväiskiertueen, Englannissa jäähyväiskonsertin ja maaliskuussa -69 ilmestyi jäähyväisalbumi Goodbye Cream.

“Cream on kadottanut suuntansa”, oli Claptonin kommentti yhtyeen hajoamisesta. Siitä huolimatta Goodbye on monipuolinen ja onnistunut kokonaisuus. Konserttiäänitykset täyttävät yli puolet levystä. Skip Jamesin I’m So Glad oli mukana jo Fresh Creamillä, mutta tämä yli yhdeksänminuuttinen versio lähtee lentoon huomattavasti vapaamuotoisemmin. Wheels Of Fireltä tutut Sittin’ On The Top Of The World ja Politician ovat kaikessa raskaudessaan studiolevytyksiä rankempia. Jokainen jäsenistä on tehnyt yhden uuden sävellyksen, joista jopa Ginger Bakerin What A Bringdown on erittäin mainio.

Varsinainen klassikko oli kuitenkin yllättävän sävellysinspiraation saaneen Claptonin Badge. Kappaleen toinen säveltäjä, The Beatlesin soolokitaristi George Harrison vierailee myös levytyksellä komppikitarisatina salanimellä L’Angelo Misterioso. Vastaavasti Clapton oli vieraillut soolokitaristina edellisellä Beatlesin albumilla, nk. Valkoisella tuplalla Harrisonin sydämeenkäyvällä balladilla While My Guitar Gently Weeps.

Creamin jäämistöllä rahasteli levy-yhtiö vielä 70-luvulla monenlaisten kokoelmien lisäksi julkaisemalla konserttitaltioinnit Live Cream ja Live Cream Volume Two. Nykyisin bändin koko tuotanto ennenjulkaisemattomine äänitteineen on kätevimmin saatavissa Ginger Bakerin (!) sävellyksen Those Were The Days mukaan nimetyllä neljän cd:n boxilla.

Sokeaa uskoa Vaikka Cream sanan mukaisesti olikin menneen talven lumia, ei Clapton päässyt superyhtyepaineista eroon vieläkään. Tilanne vain paheni, kun uuden yhtyeen kokoonpano julkistettiin. Nuorena nerona tunnettu Stevie Winwood oli noussut maailmantähdeksi jo Spencer Davis Groupin riveissä. Perustettuaan sen jälkeen Trafficin, hänestä oli tullut entistäkin suurempi nimi. Trafficin ollessa hajoamassa v. -69 tarjoutui Winwoodille ja Claptonille vihdoinkin tilaisuus perustaa yhteinen bändi. Rumpaliksi pestattiin paremman tekemisen puutteessa ollut Ginger Baker ja kun viime tipassa basistiksi saatiin Rick Grech Familystä oli uusi yhtye Blind Faith kasassa. Se ei kuitenkaan ollut valmis, kuten sen jäsenet joutuivat heti toteamaan. Ensimmäinen esiintyminen oli suuressa ulkoilmakonsertissa Hyde Parkissa heti alkukesästä ja Pohjoismaihin tehdyn harjoittelukiertueen jälkeen odottikin kiertue Amerikkaan, jota ennen sikäläinen levy-yhtiö Atlantic vaati myös levyn ilmestymistä. Suuri yleisö odotti uutta Creamia tai Creamin ja Trafficin yhdistymistä, managerit ja levy-yhtiöt odottivat yhä suurempaa kaupallista menestystä, mutta itse muusikot odottivat vain mahdollisuutta luoda uutta musiikkia kaikessa rauhassa. Esikoisalbumi Blind Faith ilmestyi odotusten mukaisessa – ei tosin muusikoiden odottamassa – aikataulussa, mutta Amerikan kiertue jäi yhtyeen viimeiseksi. Jo syksyllä kävi selväksi, ettei Blind Faith tulisi jatkamaan.

Kaikesta kiireestä huolimatta albumista tuli varsin hyvä. Paikoittaisesta kritiikistä huolimatta se myi valtavasti, ja nyt jälkikäteen hälyn häivyttyä, se on kivunnut Claptonin klassikoiden joukkoon. Levyn tärkein kappale on varmasti Claptonin hengellissävytteinen Presence Of The Lord, vaikka mainioita ovat myös Winwoodin Had To Cry Today ja Can’t Find My Way Home sekä Buddy Hollyn (!) Well, All Right. Nykyisin levy on saatavana kahden cd:n luksuspainoksena, joka sisältää runsaasti ennen julkaisematonta, lähinnä jammailuhenkistä materiaalia.

Lopullisesti superyhtyetraumoista päästäkseen Clapton liittyi Blind Faithin kakkosbändinä USA:n kiertueella toimineeseen amerikkalaiseen Delaney & Bonnie -yhtyeeseen. Nimellä Delaney & Bonnie & Friends On Tour With Eric Clapton julkaistiin myös levy. Delaney ja Bonnie Bramlettin juuret olivat etelän soulissa ja rock ’n’ rollissa, mikä oli omiaan vaikuttamaan myös Claptoniin. Hänen ensimmäinen soololevynsä tehtiin Californiassa v. -70 ja oli huomattavasti amerikkalaisempi – jopa funky – verrattuna edellisiin tekemisiin. Mukana olivat Delaney ja Bonnie Bramlett sekä heidän yhteydestään tutut kosketinsoittaja Bobby Whitlock ja rytmiryhmä basisti Carl Radle ja rumpali Jim Gordon. Runsaaseen avustajajoukkoon kuuluivat lisäksi mm. Rita Coolidge ja Leon Russell. Albumi sisälsi jälleen muutaman varsinaisen Clapton-klassikon kuten Let It Rain, Blues Power sekä J.J. Calen mainetta mukavasti pönkittäneen version kappaleesta After Midnight.

Teksti: Honey Aaltonen