Livearvio: Ólafur Arnalds yhdistää herkkyyden voimasoittoon

Jaa Facebookissa

Sinänsä Ólafur, 27, ei ole mikään outolintu. Muusikko-säveltäjä on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kiertämään maailmaa kattavasti, ja työstämään levyjensä ohessa musiikkia myös näyttämöteoksiin ja elokuviin.

Nekin jotka eivät ole törmänneet Ólafurin levyihin, ovat saattaneet kuulla hänen dynaamista sävelilmaisuaan vaikkapa hittileffassa Nälkäpeli, Sam Levinsonin mustassa komediassa Another Happy Day, scifi-toimintarymistely Looperin soundtrackilla tai huikeaan suosioon nousseessa brittisarjassa Broadchurch.

Ólafurin viimeisin, Suomessakin julkaistu albumi For Now I Am Winter näyttää toimivan tienraivaajana. Hauras ja herkkävireinen laulusto on saanut vastakaikua laajasti, ja nyt myös meillä. Uudella materiaalilla täydennetty ohjelmakokonaisuus syttyi liekkeihin Savoyn lavalla, kiitos Ólafurin sydämellisen läsnäolon.

Tilannetajun ohella Ólafurin vahvuuksia on kyky yhdistää eriparisia elementtejä koskettavaksi musiikiksi. Ilta käynnistyi yllättäen yleisön laulatuksella, kun maanläheisellä huumorillaan kuulijoihin vedonnut esiintyjä houkutteli salillisen kokeilemaan äänivarojaan. Tulokset maestro sämpläsi osaksi avauskappaletta koukuttaen samalla kaikki paikalla olleet herkistämään aistinsa tulevalle.

Ólafur työsti pianosta, tabletista ja laptopeista rikkaan sävelmatkan viulistin ja sellistin tuella. Ohjelmassa painottui dynamiikka. Pieni ja kaunis melodisuus sai rinnalleen mahtavasti jyliseviä konekomppeja ja Savoyn rakenteissa resonoineita bassotaajuuksia. Klassisen keinorekisterin ja drum’n’bass-elementtien yhdistelmä toimi hienosti, etenkin kun jousisektio toi kokonaisuuteen orgaanisen lisäulottuvuuden.

Ulkoisesti vähäeleistä mutta sisäisesti suuria tunteita luodannutta musiikkia sävytettiin hallituilla valoefekteillä ja taustaprojisoinneilla. Valkoinen valo ohjattiin välillä lavan takaosasta luomaan jyrkkiä kontrasteja, toisinaan taas se sirottui kauniina kimppuina leikkimään muusikoiden kehoille ja pianon pintoihin. Mustavalkoista teemaa täydensivät videot, joissa vesi liplatti ja lumihiutaleet pyörteilivät tuulessa.

Muutamassa kappaleessa vieraillut laulusolisti lisäsi osaltaan konsertin tähtipölyä. Hieman Antony Hegartya käheine fraseerauksineen ja vaskisine melodiakaarineen muistuttava Arnór Dan Arnarson syvensi kappaleiden merkityksiä. Etenkin vetoava teos Old Skin tuli iholle koskettavine ja elämänmakuisine luentoineen.

Kosketuspintaa lisäsi oleellisesti Ólafurin tuttavallinen, aidosti lämminhenkinen jutustelu kappaleiden välissä. Ólafur mm. kiitteli vuolaasti fanien tuomista lakritsipiipuista ja vitsaili Islannin tiukasta tupakkalaista, joka kuulemma kieltää ankarasti niiden maahantuonnin.

Seisoviltaan annetut aplodit ja pitkä jono levyjen myyntipisteeseen palkitsivat taiteilijan sen jälkeen, kun hän oli palannut lavalle ylimääräistä numeroa varten.

Encorena Ólafur esitti yksin pianon säestyksellä kappaleen, jonka hän oli säveltänyt edesmenneen isoäitinsä muistolle. Teoksella Ólafur tähdensi kuulijoille laaja-alaisuuden merkitystä – isoäiti oli innostanut hardcore-linjan metallibändeissä rumpuja takonutta poikaa kuuntelemaan myös Chopinia, mitä ilman Ólafur ei ehkä olisi päässyt esittäytymään suomalaisillekaan.

TEKSTI JA KUVAT: MATTI KOMULAINEN

Olafur2