Levyarvio: Hurts – Suomikrapulaa paossa

Jaa Facebookissa

Theo Hutchcraft ja Adam Anderson perustivat Hurtsin vanhan yhtyeensä raunioille vuonna 2009. Kotikutoisesti toteutettua Wonderful Life –videota seurasi Youtube-ilmiö, major-diili ja yli 2 miljoonaa myytyä Happiness-albumia kolmen seuraavan vuoden aikana.

Komeettamaisesti edenneen uransa alkuvaiheilla Hurts aiheutti kiinnostunutta kuhinaa tulkinnanvaraisella tyylillään. Kun kahden 1980-luvulla syntyneen miehen pönötyssentrisen synapop-duon oivallettiin operoivan ajassamme vailla ironian häivääkään, veti moni audiovisuaalinen tiedostaja moccalattet väärään kurkkuun. Huomattava osa levyjä ostavista suomalaisista sen sijaan otti Wonderful Lifen, Stayn ja Illuminatedin kaltaiset, näennäisen yksinkertaiset pop-helmet varauksetta omikseen.

Exileltä The Biisit on helppo poimia; Blindistä, Sandmanistä, Somebody To Die Forista ja Helpistä ovat hittiradioiden kaksi seuraavaa vuotta tehdyt. Niistä löytyy riittävästi sitä aikakaudet ja genrerajat ylittävää ankean toiveikasta, melankolista eleganssia, jonka varaan Hurts on sliipatun imagonsakin rakentanut. Mikäs on seistessä pukupaita pinkeänä, kun on jotain, mistä olla ylpeä. Silloin ulkokuorikin näyttäytyy kornin sijaan coolina.

Happinessistä poiketen kokonaan kitaralla sävelletty Exile on soinniltaan edeltäjäänsä dynaamisempi ja pakottomampi albumikokonaisuus. Hurts on parhaimmillaan luontaisen näkemyksensä johdattelemissa, melodisesti suoraviivaisissa paisutteluissa. Exilen ongelmaksi muodostuukin sen puolivälissä alkava, neo-psykeilevä hiippailuosuus, jonka tarkoituksena lienee tyylillisille esikuville kumartelu. Tämän liian pitkäksi venähtävän suvannon aikana kuluttaja-kuuntelijan katse eksyy kukkaverhoihin mielen muistellessa kaiholla videota, jossa kalaverkkoihin sonnustautuneet huippumallit tanssivat ilottomasti kroonisesti huolestuneen nuorukaisen noustessa tyrskyistä tukka itsensä Ahdin asettelemana.

Hurts
Exile
Sony Music

***

Teksti: Eero Tarmo