Levyarvio: Eilen Idolsissa esiintyneen James Bluntin neljäs levy kadottaa hyvät hetket turhien joukkoon

Jaa Facebookissa
Kuva: James Blunt (Facebook)

James Blunt Moon Landing

James Blunt
Moon Landing
Custard / Warner Music
**

Teksti: Eero Tarmo

James Bluntin Back To Bedlam -debyytin alkuperäisestä julkaisusta tuli juuri kuluneeksi yhdeksän vuotta. Ex-soltun kääntyminen sydänvertaan vuodattavaksi laulumieheksi poiki suoranaisen parodiaryöpyn You’re Beautifulin värjöttely-videosta samalla kun britit juoksivat kilpaa levykauppaan. Muu Eurooppa Skandinaviaa myöden lämpeni pienellä viiveellä, ja übersuksee-esikoista seuranneen All The Lost Souls -kakkosen kiertueella säikähtäneesti sielukas menestysmuusikko saatiin viimein myös silloiseen Harkimon halliin.

Vääräleukailu esikoisen aikoihin oli ilmeistä, sillä Back To Bedlam sisälsi luvattoman painavan nipun emotionaalisesti valveutuneen miehen tekemää, silmäkulmat kostuttavaa musiikkia. Kun lätty vielä myi 11 miljoonaa, niin johan oli perkele. Vaan kyllähän niitä Sir Elton Johnillekin hymistelijöitä on aina piisannut, itse asiassa varmin merkki tällaisen musiikin pysymisestä tasokkaana on juuri vittuilijoiden määrän säilyminen vakiona.

Toisin kuin Mr. Your Songista, Bluntista on kuitenkin viime vuosina sukeutunut perus-Jarmo, jonka biiseistä muistetaan vain se yksi. Ikään kuin kyse olisi ollut satunnaisosumasta. Tämä harmistuttaa, olihan Back To Bedlam pop-kulttuurisesti tasapäisen 2000-luvun tärkeimpiä levyjä. Valitettavasti siitä on tullut myös levy, jonka tasoista lähellekään tekijänsä ei sittemmin ole yltänyt.

Kun Moon Landingilta lohkaistu Bonfire Heart ensi kerran kajahti radiosta, syttyi unohduksen luolan varjoissa hiljalleen hiipunut kipinä villiin liekkiin: ”James Blunt herkkänä, ponnekkaana ja itseensä uskovana samaan aikaan. Tässähän on jopa jotain enemmän, kuin kertaakaan aiemmin”. Ilahduttavasti kuuntelussa kasvaneen sinkun lisäksi Moon Landingin sisältämä laatu on pakattu ylipitkän levyn ensimmäiselle puoliskolle.

Avausbiisi Face The Sun virittää vavahduttavalla heleydellään odotukset korkealle. ”Yes this love’s not good enough, it’s time to let it go” – vikkelästi käy Bluntin pojalta sukellus aihepiireistä siihen tutuimpaan. Melodisesti, lyyrisesti ja rytmisesti tavoitellaan elämän tarkoituksen horisonttia varsin sydämeen tarraavasti, niin hienosti, että seuraava Satellites mätkähtää tsuidaduida-asteelle karmaisevan korkealta. Poppiksena ao. lerputus on ainoastaan ihan mukiinmenevä pastissi kaikesta, mikä teki Savage Gardenista ja Maroon 5:stä menestyksekkäitä. Päähän se näin ollen jää kuin tauti. Albumilta löytyy kuin löytyykin vielä kolmas simpsakan sujuva numero. The Only Onella Bluntin yhtye groovaa seksikkäästi herra sydänsurun maukuessa siitä, miten ”säkään et tajuu / kuin raffii on olla mä / sillon ku paan kaiken likoon / et voisin olla yhtä ku sä”.

Singer-songwriterin intohimo punniutuu viimeistään hetkellä, jona kertaalleen kaupallisen massamenestyksen kokenut biisinikkari tulee pakotetuksi rivin jatkoksi. Ylpeyden nielemisen sijaan on kyettävä katsomaan peiliin ja tiedostettava sekä asiat joissa on hyvä että jatkojalostusta kaipaavat artistiuden elementit. Fakta on, että itsereflektiivisyyden jumiutuessa menestysfaktoreiden kartoittamisen asteelle, on urilla tapana kariutua kaikkia osapuolia kiusaannuttavin seurauksin. Pikatesti: nimeä yksi Escapologyn jälkeinen Robbie Williams -biisi. Sitten on onnistujia, joista lähin esimerkki löytynee Vihdin Nummelasta. Anssi Kela löysi lopulta kultaisen keskitien ammattiylpeyden ja itsensä ryppyotsaisesti ottamattomuuden välistä. Seurasipa siitä uusi jättihittikin, 12 vuotta debyyttispektaakkelin jälkeen.

Stevejen Mac ja Robson, Guy Chambersin, sekä vastaavana tuottajana toimineen Tom Rothrockin tuottama Moon Landing on mukava levy. Sen isä näyttäytyy jälleen kerran tunnerikkaana miehenä, jonka spektristä puuttuu turhan paljon sävyjä. Silloin kun levyn kappaleiden minä (hyvin oletettavasti yhtä kuin James Blunt) ei ryve menetyksen tuskassa, hän valmistautuu henkisesti siihen, että mitä luultavimmin kohta taas ryvetään. James Bluntin erityisosaamista ovat melodiat, joiden sovittamiseen miehellä olisi käytössään samoilla herkkyystaajuuksilla värähtelevä soittajisto. Valovuosien päähän Goodbye My Loverista, Tears And Rainista, Wisemenistä, Crystä ja Same Mistakesta Moon Landingilla kuitenkin jäädään. Punainen lanka on pahasti kateissa ja levyn loppupuolella alkavat pateettisuusparametrit vilkkua punaisina.

Tässä vaiheessa uraa Bluntin ei enää tarvitsisi niin paljoa todistella syvästi kokemisensa puolesta. Jokainen miehen levyjä yhä kuunteleva tietää, että rakkaus on Jamesille asia, jota ei voi, eikä pidä ottaa kevyesti. Tiedämme myös, että Kosovon raadollisuuksista ammentaneella ikuisella antennilapsella on laulunkirjoittamisen lahja. Näin koemme, että meillä kuulijoina on jonkin sortin oikeus vaatia enemmän: tarkempaa fokusta, syvempää heittäytymistä, moniulotteisempaa fraseerausta. Jamesina lopettaisin kuitenkin sen vaatimustemme jatkuvan kuulostelun heti ja tähän paikkaan. Eläisin ja katselisin ympärilleni myös siellä missä olen ja elän juuri nyt: miten muuten rakkaus näyttäytyy kuin kipua kirvoittavana ja jo kohta käsistä ihan varmasti karkaavana artefaktina?

Rakkaus on murhaa lauloi Anssikin siinä Nummelan jälkeen. Kumpi biiseistä on jäänyt mieleen? Miksi? Levoton tyttö päräyttikin jo ihan uudesta kulmasta ja johan toimi. Siitä vetämään johtopäätöksiä siitä mikä tekee hitin, mikä myy. Jos Moon Landing olisi aloittelevan artistin debyytti, sitä voisi kuvailla sanoilla ”lahjakas”, ”lupauksia herättävä”, jopa ”koskettava”. James Bluntin neljäntenä levynä sitä kuvaavat sanat ”turvallinen”, ”miellyttävä” ja ”helppo”.