Levyarvio: Antero Lindgrenin kakkoslätty, paahteisen huurteinen ja viipyilevä

Jaa Facebookissa

Vuosi sitten ilmestynyt Mother-debyytti loksautti leukoja maamme musiikkipiireissä. Antero Lindgren onnistui kertaheitolla luomaan itsestään myytin, jolla oli sanoma. Tuolla sanomalla tuntui yhtäkkiä olevan kaikille selittämätöntä painoarvoa. Kuten joukkoilmiöihin yleensä, Mother-ylistyskuoroon oli liityttävä oman ymmärtämättömyyden paljastumisen pelossa. Anterolla oli ääni ja taito saada ihmiset kuuntelemaan, vangita heidän huomionsa. Olin ja olen edelleen kuitenkin eri mieltä Motherin läpikotaisesta erinomaisuudesta musikaalisena taidonnäytteenä. Mother oli lupaus, joka nyt lunastetaan.

Sen, minkä Mother voittaa sielujen salaluukkuihin tökkivällä puhuttelevuudellaan, Talking With The Dead ottaa takaisin biisinkirjoituspuolella. Rallattelua. Ameriikan rokkia. Keskitien kulkemista. Kyllä, mutta niin kuin kaiken muunkin musiikin, moisen hyvin tekeminen on paljon vaikeampaa kuin luulisi. Lindgren ei ole artisti, jonka päämissiona olisi originelliuteen pyrkiminen. Hän on tarinankertoja, joka pyrkii tekemään toimiviksi todetut asiat mahdollisimman hyvin. Kun hän tässä sitten onnistuu (It Felt Like Life, Line Of Feathers), sujuu kaikki paremmin kuin useimmilla. Näin lähennellään itse asiassa myös originelliutta. Lindgrenille ”keskitie” on Talking With The Deadilla sielun sanelema valinta, ei taantuma latteuksien lavereille. Perinteitä kunnioitetaan sanan varsinaisessa merkityksessä, tulosvastuusta piittaamatta.

Talking With The Dead on kompakti paketti, jota verottaa ainoastaan yleissoinnin pienoinen tasapaksuus ja Sleep Like A Child –raidan mitäänsanomattomuus suhteessa kaikkiin muihin albumin kappaleisiin. Lindgrenin kakkosen perusilme on paahteisen huurteinen, viipyilevä ja aromirikas kuin vastatallottu rypäle. Sitä leimaa vakiintuneen bändin mukaan tulemisen tuoma luottamus omaan riittävyyteensä. Ominaisuus, joka saattaa olla lupaus pitkästä iästä. Small Town Boys ja nimiraita Talking With The Dead onnistuvat tuomaan cinemaattisuuden genreen, jonka turhan moni on tuominnut aivokuolleeksi, kiitos triidoorsdaunien ja nikkelipeppujen. On hauskaa, miten kaukaisesta pohjolasta ponnistava lauluntekijä onnistuu olemaan enemmän Springsteen kuin tusina bleach-farkkuisia rintakarvarämpyttäjiä Kansasista. Se johtuu siitä, että Lindgren suuntaa huomionsa rämpyttelyyn, ei rintakarvoihin. Kuten Motherilla, Talking With The Deadilläkään Lindgren ei ole tinkinyt mistään, vaan kaikki muu seuraa musiikkia. Musiikkia, jota ei tarvitse ymmärtää, vain kuunnella. Se on ansio sinänsä.

Antero Lindgren
Talking With The Dead
Ei-No Records
****

Teksti: Eero Tarmo