Klassikkoarvio: Let it Be… Naked täytti pyöreitä, mutta onko se kestänyt aikaa kuten alkuperäinen?

Jaa Facebookissa
Kuva: Apple

The Beatlesin Let it Be… Naked oli yksi musiikkimaailman tapauksia vuonna 2003. AllMusic kehui sitä paremmaksi kuin alkuperäinen, vuoden 1970 klassikkoalbumi, mutta levy sai myös ristiriitaisia arvioita. Nyt katsomme levyä rinnakkain Let it Ben kanssa ja arvioimme, kumpi oikeastaan on parempi levy.

Kaikkein ilmeisimmät erot Nakedin ja alkuperäisen välillä ovat biisijärjestyksessä ja Phil Spectorin tuotannossa. Nakedilta on nimensä mukaisesti poistettu orkesterit ja kuorot kappaleista The Long and Winding RoadAcross the Universe, I Me Mine ja Let it Be. Paul McCartneyn valvomassa uudelleenkäsittelyssä käytettiin myös osittain eri äänityksiä kuin alkuperäisellä, ja ylimääräiset höpinät kappaleiden väleistä poistettiin. Improvisoitu Dig it ja kansanlaulu Maggie May poistettiin, ja niiden tilalle tuotiin alunperin b-puolena julkaistu Don’t Let Me Down.

Ylimalkaan Let it Be… Nakedia kuuntelee kuin aivan eri levyä. Sen rakenne on toimivampi kuin alkuperäisen levyn: Get Back on paljon iskevämpi aloitus kuin Two of Us, ja herkimmät kappaleet Across the Universe ja Let it Be säästellään levyn loppuun. Koska studioälämölö ja pikkubiisit on leikattu, tulee levystä eheämpi alkuperäisen albumin mosaiikkimaisuuden sijaan.

Phil Spectorin orkesterisovitukset ovat kieltämättä nousseet ikoniseen asemaan, vaikka ne jakavatkin mielipiteitä. Tämän vuoksi Naked voi kuulostaa liikaakin karsitulta tai hyvällä tapaa intiimiltä. Orkesterien poissaolo kuitenkin tasoittaa albumin soundia siten, etteivät erinomaiset One After 909 ja For You Blue jää enää pelkiksi väliinputoajiksi.

On kiinnostavaa huomata, että Let it Be… Naked herättää reaktion vain suhteessa alkuperäiseen: Se on eheä ja intiimi, koska alkuperäinen ei sitä ollut. Sitä ei voi käsitellä itsenäisenä teoksena, koska alkuperäinen levy on yksi rock-historian merkkiteoksista.

Kuvitellaanpa, että Naked olisikin alkuperäinen versio, ja sitten vuonna 2003 olisi julkaistu Phil Spectorin näkemys, joka olisi leimattu jotenkin “alkuperäiseksi”. On hyvin mahdollista, että silloin orkesterisovituksiin ja John Lennonin vitsailuun olisi suhtauduttu tuoreina ja rohkeina lisäyksinä.

On hankala valita kumpaa levyä lopulta pitää onnistuneempana, mutta onneksi moista valintaa ei tarvitsekaan tehdä, sillä levyt eivät kumoa toisiaan. Niitä voi pitää erilaisina tulkintoina samasta materiaalista, ja kuunnella sitä, mikä kulloinkin maistuu.