Aikuistuminen on jännä juttu. Lapsena sitä miettii hirveästi ja odottaa malttamattomana, sitten yhtäkkiä huomaakin olevansa parrakas, ajavansa autoa ja tekevänsä muitakin aikuisten juttuja, kuten esimerkiksi käyvänsä tylsiä keskusteluja vieraiden ihmisten kanssa, tai lukemalla sanomalehdestä uutisia.
Samankaltainen homma tapahtuu muusikoksi kasvamisen kanssa.
Lapsena tykkäsin kuunnella Eppu Normaalin kappaletta ”Mutta ihmeistä suurin (joka jäi näkemättä)”. Yleensä en piitannut biisien sanoista. Minua kiinnostivat lähinnä rumpusoundit, fillit ja kompit, koska halusin isona olla Muusikko, eivätkä Muusikot ole kiinnostuneita biisien sanoista. Muusikoita kiinnostaa se, millä mikrofonilla mikäkin soitin on äänitetty, mitä kalvoja ja peltejä on käytetty, sekä tietysti missä studiossa tämä kaikki on tehty. Ja kuka masteroi. Kuuntelin Valkoista kuplaa ja mietin paljon Aku Syrjää ja bassorummun pedaaleita haaveillen pääsemisestä Eppujen sessioihin. Martti Syrjää ajattelin tuskin koskaan.
Lueskelin paljon Modern Drummeria. Tapitin mainoksia, joissa suuresti ihailemani rumpalit joko paiskoivat rumpusettiä hiestä märkinä, tai vaihtoehtoisesti poseerasivat symbaali kullanhohtoisena sylissään kiiltäen, leveä hymy kasvoillaan. Ajattelin, että sitten kun olen ammattimuusikko, soitan itsekin noilla samoilla kamoilla ja näytän yhtä makealta.
Eräänä päivänä, monta, monta vuotta myöhemmin huomasin, että nimeni ja kuvani olivat kuin olivatkin rumpuvalmistajan esitteessä. Kuvassa tuijotan kaukaisuuteen keskittyneen näköisenä, kapulat lyöntivalmiina. Kuvatekstin mukaan soitan yhtyeessä nimeltä Don huonpo. Sain myös kerran symbaalivalmistajalta joulukortin, Lontoosta.
Jossain vaiheessa sitä toteaa olevansa muusikko, eikä siihen liitykään sellaista kaiken ylittävää riemun ja onnistumisen tunnetta, kuin mitä on pienenä kuvitellut. Se on toki mukavin ammatti mitä voin kuvitella (enkä osaisi mitään muuta tehdäkään), mutta sen kihelmöivän taian minkä siihen pienenä liitti, sen tavoittaa aika harvoin.
Tänä kesänä sen tavoitin.
Olimme Ruisrockissa keikalla ja bäkkärillä törmäsin Aku Syrjään. Tervehdimme toisiamme kuin vertaiset, vaihdoimme kuulumisia kuin kaksi ammattimuusikkoa ikään ja pian jo keskustelimme hänen omituisesta, ranskalaisvalmisteisesta bassorummun pedaalistaan. Tunsin itseni ammattilaiseksi, kun fanitin ihailemaani rumpalia, joka hyväksyi minut kollegakseen. Aika epäammattimaista.
Kun keikkabussimme kaartoi alueelta pois oli Aku juuri kiivennyt lavalle, ja yleisö lauloi mukana niin lujaa, ettei bändistä tahtonut kuulua mitään.
Tätä kirjoittaessani kuuntelen ”Mutta ihmeistä suurin (joka jäi näkemättä)”-kappaletta. Siinä on edelleen helvetin hyvät rumpusoundit ja komppi, mutta tärkeämpi silti lienee kappaleen teksti:
Kun olin pieni, niin kuin sieni/
Päätin: maailmalle vie nyt tieni/
Tahdoin nähdä maan luvatun, saduissa kuvatun/
Osasinhan pukea, kakata, enää täytyisi eväät pakata.
TEKSTI: Antti Lehtinen, Scandinavian Music Group -yhtyeen rumpali
KUVA: Lehtisen kotialbumi
Mutta ihmeistä suurin (joka jäi näkemättä)
Säv: Mikko Syrjä / San: Martti Syrjä, Mikko Syrjä / Kustantaja: Jee-Jee Music Oy
Lainaus kustantajan ystävällisellä luvalla
