Oi niitä aikoja, kun tähdet osasivat piiloutua valokeilaan.
Nykyisinä Twitterin, webcamien ja blogien aikana julkisuus on niin helppoa kaikille, että se voi kääntyä itseään vastaan. Vielä 60-luvulla laulajien olemassaolo oli säännösteltyä: oli vain levyt, konsertit (joista niistäkin suurin osa tavoittamattomissa) ja ehkä joskus pieni kuva lehdessä, siinä kaikki.
Walesilaisen Aimée Duffyn menestystarina tähyää 60-luvulle monilla eri tavoin. Jo yli kuusi miljoonaa myyneen esikoislevynsä kannessa Duffy hehkuu menneen ajan glamouria: mustavalkoisessa kuvassa hänen vaaleat hiuksensa ovat kuin Brigitte Bardot’lla, alasluotu katse korostaa irtoripsien pituutta, hänen nimensä on kirjoitettu kuvaan kuin fanikuvan signeeraus.
Tämä on täysin linjassa sisällön kanssa, joka on torvineen ja instrumentioineen uskollinen pastissi 60-luvun soulista. Musiikki ja Duffyn klassinen ääni henkivät suuria tunteita, joiden aikakauden ja musiikkityylin sisäänrakennettu viattomuus ei anna purkautua seksuaalisuudeksi. 2000-luvun listapopin liki pornografisen yliviritetyssä viettimaailmassa tämä tuntuu tuoreelta ja melkein kapinalliselta.
Kun esikoisalbumi Rockferry julkaistiin maaliskuussa 2008, Duffya verrattiin aikaisemmin breikanneeseen souldiivaan Amy Winehouseen. Vaikka enkelimäisen vaalea Duffy oli kuin negatiivi paheellisen tummalle Winehouselle, hänen haastatteluitaan on ollut melkein yhtä vaikea löytää lehdistä, varsinkin Rockferryn ilmestymisen jälkeen.
Julkisuuden annostelemisella on taitavasti rakennettu salaisuutta 24-vuotiaan laulajattaren ympärille. Siirto on erityisen ovela, sillä kun lukee netistä varhaisia Duffy-haastatteluja, huomaa nopeasti, että mitään salaisuutta ei ole. Aimée Duffy on varsin tavallinen, työläistaustainen walesilaistyttö, jolla on hieno lauluääni, niin hieno että hän sai aikanaan potkut koulun kuorosta etteivät muut jäisi hänen varjoonsa.
Lue koko juttu uudesta Rytmistä – ilmestyy torstaina 18.6.
