Hei, tässä Gus G., kitaristi Kreikasta! Jotkut ovat saattaneet kuulla minusta joko oman bändini Firewindin myötä tai soittaessani Ozzy Osbournen kanssa. Menneisyyteeni kuuluvat myös Dream Evil, Arch Enemy, Nightrage ja Mystic Prophecy. KYLLÄ, olen viimeisen päälle metallimies.
Ihan kärkeen pitää sanoa, että olen soittanut Suomessa kolme kertaa viimeisen vuoden aikana, ja siellä on aina mahtavaa!

Aloitin soittaa kitaraa kymmenvuotiaana. Isäni osti minulle halvan akustisen kitaran, ja 14-vuotiaana sain sähkökitaran. Se oli Fender Stratocaster, joka minulla on edelleen. Siitä päivästä lähtien olen harjoitellut jatkuvasti, ja tiesin, että kohtaloni on tulla muusikoksi. Piti vain selvittää, miten se olisi mahdollista pienessä ja ei-niin-metalliorientoituneessa maassa kuin mitä Kreikka on.

Onnekseni vanhempani tukivat minua kaikessa. Lähdin ensin Bostonin Berklee Collegeen, mutta pian kävi selväksi, että se paikka ei ole minua varten. Kahden viikon jälkeen jätin koulun ja ryhdyin työstämään ensimmäisiä kappaleitani, joita lähetin lukuisiin levy-yhtiöihin – ja sain takaisin kasapäin kirjeitä, joissa kieltäydyttiin kohteliaasti.

Tuo takapakki ei silti saanut minua lopettamaan, vaan työstin soundiani ja tyyliäni, kunnes viimein pieni levy-yhtiö Atlantassa tarjosi sopimusta. Sen sopimuksen alla syntyivät kaksi ensimmäistä Firewindin albumia. Vaikka tässä yhteydessä olisi hienoa päästä sanomaan ”ja loppu on historiaa”, ei se ihan niin mennyt. Ajauduin asumaan Ruotsiin toviksi, ja tapasin siellä vuonna 1999 tuottaja Fredrik Nordströmin, joka on tuottanut esimerkiksi In Flamesia ja Dimmy Borgiria. Perustimme yhdessä Dream Evil -yhtyeen, teimme muutaman ihan kelvosti menestyneen albumin sekä kiersimme Japania ja Eurooppaa.

Useamman bändin, Firewind-albumin ja kiertueen jälkeen koitti eräs päivä vuonna 2009. Sain sähköpostin Sharon Osbournen toimistosta. Joku kysyi, josko olisin kiinnostunut koesoittoon Ozzy Osbournen bändiä varten! Olin niin innoissani, etten nukkunut kolmeen päivään!! Tietenkin biisit piti opetella, ja lensin Los Angelesiin tapaamaan bändiä ja jammailemaan Ozzyn kanssa.

Olinko hermostunut? Tottahan toki! Mutta onneksi tuo olotila hävisi samoin tein kun ryhdyimme soittamaan. Ensimmäisestä biisistä lähtien meillä oli tietty yhteinen kemia, ja he kysyivätkin samoin tein, josko haluaisin liittyvä bändiin ja lähteä keikalle. Ehkä tässä kohdassa voi jo sanoa ”ja loppu on historiaa”, hehe.

Kaksi vuotta siitä pikakelauksella olin soittanut Ozzyn viimeisimmällä albumilla, kiertänyt suurimpia keikkapaikkoja yksityiskoneella ja sain ensimmäiset kulta- ja platinalevyni (näköjään jotkut vielä ostavat jopa levyjäkin!), ja olin elänyt unelmaani.

Mutta muuttuiko elämäni? Toki. Muuttiko elämäni minua? Ei. Rakkauteni ja omistautuneisuuteni musiikia kohtaan on paljon korkeammalla kuin menestykseni taso. Tässä bisneksessä pitää todella rakastaa sitä, mitä tekee, jotta voi käsitellä niin ylä- kuin alamäetkin, joita tulee vastaan.
Se, mikä muuttui, olivat muut ihmiset. Jos kysyisit niin sanotuilta ”ystäviltä” tai tyypeiltä, jotka tuntevat minut, he varmasti sanoisivat, että olen muuttunut. Minä itse en kuitenkaan koe kohtelevani ketään toisin kuin aikaiseimmin. Olen edelleen sama heppu, ehkä vain jollain kierolla tavalla ”tärkeämpi” heille kuin aikaisemmin? Noh, ihmiset ovat ihmisiä.

Kaikkein tärkeintä on se, että ympärillä on ihmisiä, jotka todella rakastavat sinua sellaisena kuin olet, ja olen onnekas sen suhteen, että minulla on perheeni ja lähimmät ystäväni. Ja kyllä, olen saanut myös yhden uuden ystävän, jonka kanssa tuemme aina toisiamme. Hänen nimensä on Ozzy.

Teksti: Gus G.

Gus G. tiluttelee Ozzy Osbournen kitaristina ja valmistelee oman Firewind-yhtyeensä seuraavaa albumia. Firewind myös kiertää tällä hetkellä Yhdysvaltoja. Keikkapäivät: www.ozzy.com, www.firewind.gr.

Kesän festivaalit on nähty ja koettu ja pitkä liuku kylmään talveen on alkanut. Kesä oli mainio ja mukavien muistojen hehkussa voikin pikku hiljaa jo alkaa tekemään kalenterimerkintöjä tulevaa suvea ajatellen.

Kesän 2012 suunnittelun aloittaminen kun ei ole lainkaan liian aikaista, ainakin mikäli haluaa ensi kesänä(kin) yöpyä hotellissa mieluummin kuin teltassa tai autossa. Ja vaikka ei olisikaan mukavuudenhaluinen tissiposki, on ensi kesän festivaalien päivämäärien noteeraaminen tarpeellista jo siksikin, että jo hyvissä ajoin keksii ne tekosyyt joiden varjolla saa feidattua häät, hautajaiset, rippijuhlat ja muut sellaiset uhat, jotka saattavat festarikesän vieton kompromettoida.

Vuoden olennaisin päivämäärä festareita ja muita kansanjuhlia ajatellen ei kuitenkaan ole mikään ensi kesän päivistä. Ensi vuoden keskeisin päivämäärä juhlakansalle on, jos muutoksia ohjelmaan ei tule, lokakuun 28. päivä. Se on kunnallisvaalipäivä.
Kuluvan kesän keskeisiä festivaaliaiheita kun ovat olleet, normaalin artististen suoritusten ihastelun ja dissauksen ohella melu ja anniskelu, ja ne ovat kysymyksiä joihin ei vastata biletyksellä vaan politiikalla.

Suomalaisten festivaalien vuodesta toiseen jatkuva kyykytys mitä alkoholin tarjoiluun ja melurajoihin tulee, on edelleen masentavan kekkoslovakialaista. Änkyröivien not-in-my-backyard-elämöitsijöiden ja laiskojen ja arkojen byrokraattien ja heikkojen poliitikkojen toiminnan tai sen puutteen yhteisvaikutus näkyy kaljakarsinoina ja desibelimittareina ja juhlamielen pilaamisena kaikkialla siellä missä kansanjuhlia järjestetään.

Kuluvana kesänä sosiaalisen median kautta saatiin ainakin Helsingissä järjestettyjen yleisötapahtumien tiimoilta masinoitua kansalaisia kitisevien nimbyjen vastaisiin tempauksiin, joilla osoitettiin päättäjille ja virkamiehille, että jokaista valittajaa kohden löytyy useita yleisötapahtumista kiittäviä kansalaisia. Kyettiin herättämään keskustelua positiivisin argumentein ja keinoin. Tämän kehityksen soisi jatkuvan laajemmalla poliittisella kentällä myös tulevien kunnallisvaalien aikaan.

Elävän musiikin kenttä on varsinkin kesätapahtumien tapauksessa, sen lisäksi, että se tuo hyvää mieltä sadoille tuhansille ihmisille, laajalti työtä ja rahaa tapahtumapaikkakunnille tuovaa toimintaa. Se on parhaimmillaan täydellinen yhtälö, joka toimisi vieläkin paremmin, jos sille annettaisiin paremmat mahdollisuudet.

Ensi syksyn kunnallisvaaleissa valitaan noin 10 000 valtuutettua, jotka kukin paikkakunnillaan ovat omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, että ruohonjuuritason juhlijankin ääni pääsee kuuluviin. On selvää, että kun ajat ovat kovat, ei kannata toivoa, että festivaalien anniskelu ja melurajat olisivat ensi vuoden vaalien keskeisimpiä vaaliteemoja, mutta ei niitä aiheina kannata väheksyäkään. Anniskelun helpottaminen ja melurajojen korottaminen kun ei maksa poliitikolle mitään muuta kuin nimbyjen äänen. Ja meitä jotka haluamme parempia bileitä, on enemmän.
Joten, ihmiset, suunnitellaan ensi kesän kulkua syysiltojen ratoksi, ja muistetaan, että jo kesän 2013 festivaaleilla paikallisessa valtuustossa istuu joku, joka uskaltaa nostaa kissan pöydälle, kun tuon suven juhlia juhlitaan.

Teksti: Jone Nikula
Kirjoittaja on 40-vuotias median monitoimimies, joka harrastaa työn tekoa, keikoilla käyntiä sekä kertausharjoituksia.

Me rokkarit tuppaamme olemaan sitten kammottavan konservatiivista sakkia monella tapaa, mutta yksi vastakkain asettelu lienee ollut ylivoimaisen ylitsepääsemätön kompastuskivi ainiaan. Rock vastaan kaikkien kirosanojen äitien poika, Pop.

Iäti inhotusta ja ihastusta herättävää, mielipiteet jakavaa pop-musiikkia kun ei millään saisi sotkea hyvää rokkia tahi heviä pilaamaan, eikä parantamaankaan. Jo ammoisista 70-luvun syövereistä asti on kaupallisesti menestyneitä tai siihen avoimesti tähtääviä, hetken pop musiikista vaikutteita ammentaneita, leimattu surutta ”sell outeiksi”, jotka eivät välitä musiikkinsa sisällöstä tuon taivaallista vaan havittelevat vain tyhjää ja pinnallista mainetta sekä maallista mammonaa.

Kaiken lisäksi fanaattisimpien fundamentalistien ja kovimpien rokkipoliisien mielestä nämä luopiot tavoittelevat turmelluttavia turhuuksiaan vieläpä niin nopeasti kuin mahdollista. Bullshit ja muut pesuvälineet sanon minä. Kuten Apulannan Toni Wirtanen asian jossain taannoisessa haastattelussaan suunnilleen näin ilmaisi: ”Sell outiksi leimaaminen on vähän sama kuin minä väittäisin osaavani hypätä pituutta yli seitsemän metriä. Mutta en nyt vain viitsi.”

Menestys ja erityisesti kaupallinen sellainen on enemmän kuin työn takana, eikä siinä todellakaan kukaan onnistu puolihuolimattoman helposti sormiaan napsauttamalla tai varsinkaan takkiaan kääntämällä. Päin vastoin, se on helevetin vaikeaa ja työlästä. Matkassa on monta mutkaa ja “it’s a long way to the top, if you wanna rock n’ roll”.

Ikuinen pulma

Mikähän siinä kaupallisuudessa ja menestyksen tavoittelussa on sitten vikana? Itse en tähän osaa antaa suoralta kädeltä pään tyhjentävää vastausta. Ilmiselvästi joidenkin mielestä näin kuitenkin on ja tällä tavalla ajattelevat ihmiset ovat usein mielipiteinensä ehdottoman jyrkkiä, hyvin äänekkäitä ja näkyviä, erityisesti internetin sosiaalisissa medioissa, monesti avuttoman anonyyminä.

Tämän logiikan mukaan rockmusiikkia suurkuluttavat ja siitä näkyvästi nauttivat niin sanotut ”rockjyyrät” ajattelevat, että on erittäin epämieluisaa, kun joku artisti alkaa myydä paljon levyjä, rockmusiikki saa sitä kautta enemmän radiosoittoa ja keikoilla alkaa käydä entistä enemmän yleisöä. Kenties myös se, että artistin menestyessä hän tai he pystyvät yleensä elättämään itsensä musiikillaan ja sitä kautta myös pidemmät ja isommat kiertueet ovat mahdollisia, jolloin muutkin rockjyyrät ja oikeat fanitkin ympäri maata tai maapalloa saavat mahdollisuuden kokea diggailemansa artistin keikan. Kieltämättä kuulostaa perin ikävältä – not!!

Ihan näin itsensä artistin näkökulmasta katsottuna, lienee tosin sanomattakin selvää, on tuo logiikka lähes loukkaavaa. Yleisön näkökulmasta puhumattakaan. Pahinta varmaan noiden rockjyyrien mielestä olisi juuri tuo yleisön paljous. Onhan se nyt paljon mukavempaa kuunnella musaa kämäisellä klubilla, jonka äänentoisto on niillä muutaman myydyn tuopin hinnalla hankittu, parin hyvän kaverin henkevässä porukassa ja nauttia viihteelliselle vivahtavasta rocktaiteesta kuin isolla areenalla hielle haisevien ja piereskelevien ventovieraiden joukossa suurta kansanjoukkoa viihdyttävästä suoraan tunteisiin vetoavasta superspektaakkelista. Siellä äänentoistokin saattaisi olla harmillisen hyvä.

Muistan kuulleeni ja lukeneeni lukemattomien lässyttäjien, jotka monet mediassa esiintyvät jopa toimittajina, sanoneen monesta eri menestyneestä artistista lauseen, joka sivuaa seuraavaa hyvin läheltä: ”Mä diggailin näistä jo paljon ennenku suuri yleisö löysi nää ja näistä tuli tällasta kaupallista paskaa”. Allekirjoittanut ihmettelee kyseistä asennetta viljeleviä venkuloita suuresti. Onhan tuo kommentti, tai mikään sen suuntainenkaan ajatuskaan aivan täysin terveen järjen vastainen. En ymmärrä miksi joku olisi niin itsekäs, että kokisi etuoikeudekseen saada kokea yksinoikeudella juuri sen ”maailman parhaimman bändin” musan ja pitää sen vain itsellään, sikamaisesti salaten sen kaiken muilta? Okei, ehkä pari muuta joukkoon hyväksyttyä jyyrää saa kuunnella myös!!

En myöskään ymmärrä miten suosion kasvu ja menestys yhtäkkiä muuttaa saman mahtavan musan, josta aiemmin on pitänyt kuin hullu puurosta, paskaksi. No ei sitten tasan mitenkään, vai onkohan samaisten ihmisten mielestä pizza ollut parempaa silloin, kun siitä ei vielä muualla tietty kuin Napolin alueella eteläisessä Italiassa vuonna murikka ennen Kristusta? Ja olikohan myös Coca-Cola, jonka reseptiä ei muuten ole vuosikymmeniin muutettu, parempaa ennen silloin vanhaan lasipullosta, vai vielä silloin kun sitä myytiin villissä lännessä muutamista hevosvankkureista? Höpö höpö. Tällaiset hoocee-genrepuritanistit jotka edes pierevät tuollaiseen ajattelutapaan päin ovat malliesimerkkejä turhaakin turhemmista takin pelkurimaisesta kääntelijöistä.

On päin vastoin tätä asennetta kohtaan, pelkästään hienoa, että muutkin ovat tajunneet kyseisen musan mielettömän mahtavuuden. Saman, jonka nuo ajastaan edellä olleet venkulat tajusivat jo viikkoja, kuukausia, ehkäpä jopa vuosia sitten. Vielä kun nuo venkulat itse tajuaisivat tämänkin ja nauttisivat musasta kuten muutkin ilman lapsellista asennettaan, joka jotenkin muistuttaa mustasukkaisuutta.

Missä menee kaupallisuuden raja?

Otetaanpa nyt tähän väliin pieni urpojen ukkapukka rautalangasta vääntö. Lähtökohtaisesti kaikki musiikki on kaupallista, lukuunottamatta munniharppujen, mandoliinien tai minkä muun instrumentin tahansa rämpyttely kotona omaksi pieneksi ilokseen. Parhaassa tapauksessa ehkäpä jokunen kaverikin saattaa eksyä messiin sotkematta kapitalismia peliin pahasti. Oikealle yleisölle esitetty musiikki on kuitenkin aina kaupallista.

Jo kivikauden kiertävät pelimannitkin ovat pysyneen hengissä juuri sillä itsellään, eli musiikilla. Mikä käytännössä tarkoitti sitä, että kylän miehet ja naiset luultavasti vaihtoivat viisujen kuulemisen ruokaan tai muuhun materiaan mikä sattui kyseiseltä kiertolaiselta kulloinkin kipeästi puuttumaan. Samainen traditio rinnastuu nykyisin ehkä parhaiten ja helpoiten ymmärrettävästi katusoittajissa, jotka raatavat hanurinsa kanssa sormet verellä tuntikausia ansaitakseen lantit seuraavaan ateriaan tai vaikkapa junalippuun paremmille apajille. He soittavat, jotta kansa viihtyisi, ja kansa viihtyy, kun se kuulee mitä se haluaa. Katusoittajat nostavat tällöin keikasta hyvin ansaittua palkkaansa. Samainen logiikka pätee myös kaikkiin muihinkin muusikoihin ja artisteihin, myös meihin rokkareihin ja hevareihin.

Itse käytän itseäni monesti esimerkkinä, enkä pelkästään siksi, että saisin taas hyvän tekosyyn jauhaa lempiaiheestani – itsestäni ja tekemisistäni, vaan siksi, että olen tähän vähäiseen ikään mennessä ehtinyt oppimaan musiikkialasta jos jonkinmoista jonninjoutavaa ja tuiki tärkeääkin. Kaikki kantapään kautta. Omat vaikutteeni olen aikoinani kerännyt ja kerään vielä tätä nykyäkin lähes aina hyvin menestyneiltä artisteilta. En niinkään tietoisesti, vaan ehkä siksi, että monesti sellainen mistä satun pitämään suuresti on myös muiden suuresti pitämää ja tällöin kaupallisesti menestynyttä. Omaan tulkintaani nojaten ja paljon alan ammattilaisten kanssa asiasta turisseena olen hahmotellut ja havainnut yhteisiä piirteitä kaikelle sille vaikutteiden ruuhkalle, joka päälle päin näyttää vähintäänkin sekalaiselle aina Lady Gagasta Metallicaan jne. Niille kaikille on yhteistä mukaansa tempaavuus ja jonkin tasoinen yksinkertaisuus, joka puhuttelee minua paljon. Ilmeisesti myös monia muitakin.

Kaiken kaikkiaan levyhyllystäni löytyy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pienen googlettelun tuloksena vain harvoja sellaisia artisteja jotka eivät olisi myyneet miljoonia ja taas miljoonia albumeja. Hyllyni korkeimmalla kohdalla, jonne myös ne rakkaimmat teokset kuuluvat, on tyylipuhdas tukkaheavy kattaus Van Haleniä, Kissiä, Def Leppardia, Bon Jovia, Guns n’ Rosesia, Whitesnakea ja Mötley Crueta ynnä muita kasariheavypeltojen suuria kyntäjiä. Olen myös aina paasannut jokaisessa haastattelussani kyseisistä bändeistä varmojen vaikutteideni kohdalla. Myös olen samaiseen hengenvetoon muistanut mainita, etten minä henkilökohtaisesti, kuin myöskään kukaan muukaan bändissäni Reckless Lovessa, ole koskaan lähtenyt tekemään rock musiikkia pelkästään pysyäkseen keskinkertaisena ja semisti levyjä myyvänä artistina, joka saavuttaa kulttimaineen kovana live bändinä, joka ei koskaan tehnyt sitä lopullista läpimurtoaan, mutta jonka saavutuksista suurin on ikuinen respect ja uskottavuus pitkänlinjan rockjyyrien silmissä. Ei.

Jokainen meistä lähti valloittamaan maailman ja menestymään isosti aivan kuten esikuvamme. Vähempään emme halua tyytyä ja etenemme nöyrästi raataen jokaisen sentin sitä suurta ”sukseeta” kohti askel kerrallaan valmistautumatta epäonnistumiseen piirunkaan vertaa. Emme tavoittele pienintäkään katu-uskottavuutta vaan silkkaa rock-uskomattomuutta, suuria lavoja ja isoja levymyyntejä. Ihan rehellisesti. Silti tästä kaikesta julistuksesta huolimatta olen oppinut huomaamaan lyhykäisen ja vielä alkumetreillä olevan urani aikana saavamme osaksemme muutamien genremme fanaattisten rockjyyrien ”sell out” -pilkka-, tai siis meidän näkökulmasta kohteliaisuuskirveestä. Huvittuneena olen vastaan ottanut näitä puukolla selkään taputuksia ihan kasvoista kasvoihin baareissa, radion aalloilla, internetin ihmeellisessä maailmassa kuin myös muutamissa, tosin nykyisin jo harvaakin harvemmissa painetuissa lehdissä. Kaiken kukkuraksi muutama jyyrä on tullut onnittelemaan meitä keikan jälkeen kovasta ja hienosta keikasta muistaen kuitenkin lisätä, ettei pidä sinkkubiiseistä, koska ne ovat jotenkin aina niin paskoja.

Eräs vielä levyttämätön kollegakin valitteli minulle kuinka teimme paskan rallin viimeisimmällämme, mutta muuten olemme kyllä kuulemma hieno orkesteri. Kyseisessä tapauksessa hän viittasi siis Reckless Loven viimeisimpään voimain ponnistukseen sinkullamme nimeltä ”Hot”. Kyseistä kappaletta tehdessämme otimme tietoisesti ristiksemme raapia kaikenlaista nykymaailman popmusiikin vaikutetta itseemme ja koetimme sen parhaamme mukaan puhaltaa läpeensä kasarin biisimme rakenteisiin rikkomatta olennaisinta bändimme olemusta, häpeilemätöntä hyväntuulisuutta ja kasarin kirkasotsaisuutta. Siinähän me onnistuimme erinomaisesti ja mikä parasta myös kappaleesta tuli oikein radioystävällinen renkutus.

Jaa miksikö tämä radioystävällisyys sitten on mielestäni hyvä ja hieno juttu? Jos piti vielä miettiä, aloita kolumnini lukeminen uudelleen kappaleesta kaksi.

Tapaukset A7X & Metallica

Jottei omahyväisyyteni ja oman itseyden ihana korostaminen mene nyt hyvän asian edelle, otan muutaman muunkin yhtyeen esimerkikseni. Ehkä tartun ensimmäisenä nykyheavyn megalomaaniseen supertähteen Avenged Sevenfoldiin. A7X:han, kuten bändin nimi tuttavallisemmin kirjoitetaan, teki ensimmäisen albumin verrattaen aivan samanlaista musaa kuin on tehnyt sen jälkeisillä kolmella muullakin. Ainoana erotuksena lienee melodisen laulun osuuden lisäys kappaleissa ja niin sanotun ärjy karjunnan osuuden vähentyminen. Tämä kaikki kuitenkin tietenkin sai aikaan suuren kohinan kyseisen orkesterin fanijoukoissa ja monet päättivät kiveen jo hakata totuuden: Avenged myi sielunsa ja alkoi tehdä kaupallista sontaa.

Kuka tietää, ehkäpä niin olikin asian laita, ja A7X:n kaverit halusivat isommille lavoille ja isommille yleisöille esiintymään, mutta mitä sitten? Sitä paitsi olennainen osa heidän musassaan säilyi ja oma soundi paistaa edelleen ihailtavasti läpi. Itse en kuitenkaan usko sielunmyynnin tässä olevan perimmäinen syy pieneen muutokseen, sillä jos jäbät olisivat halunneet pysyä tuntemattomina kultti hevareina, miksi tehdä ensimmäistäkään levyä? Sitä paitsi, karjunta ei ole kaupallisuutta verottanut nykyhevissä enää vuosi kausiin. Slayerit ym. kumppanit vetävät stadioneita täyteen ja levy myy kuin seksi.

Joka tapauksessa, niin tai näin, näin on parempi. A7X niittää mainetta ja kunniaa, ukot saa massia ja sitä kautta ehkä piirun verran paremmat oltavat ja ehkä näin ollen jaksavat kuluttavaa ammattiaan paremmin. Jaa eikö se olekaan raskasta? Kyllähän heistä yksi ehti jo matkalle kuolemaankin. Vieläkin hienompaa on se, että me heavy musiikin kuluttajat pääsemme nauttimaan noiden karpaasien kovaakin kovemmasta showsta jopa täällä syrjäisellä Suomenniemellä.

Mitenkähän olisi Metallican ura edennyt, jos ne perkeleet eivät olisi sikamaisesti kääntäneet takkiaan ja alkaneet myydä lahjomatonta metallityöläisen sielua tavan poppidiggariplantuille? Kiinnostava ajatus sinänsä, mutta lienee turhaa jossittelua, kyllähän se oli tottakai pöyristyttävää, kun jätkät vaihtoivat aivan Madonnaksi ja tekivät musiikkivideon biisiin One, sillä aiemmat heidän levyistäänhän eivät myyneet juuri yhtään, ja Master of Puppets varsinkin oli oikein underground kultti suosion saanut, suurelta yleisöltä tuntemattomaksi jäänyt mestariteos.

Hohhoijaa, the mighty Metallica ei oikeasti koskaan yrittänytkään olla mitään muuta kuin maailman suurin metallibändi. Ja siihen vaadittiin jo silloin niin pojat ja isät, niin kuin äidit ja tyttäretkin kuuntelemaan. Vai miettiköhän kukaan Load albumin julkaisun jälkeen surutta sell outtia selkään puukottaneista, että miksi Metallica myös palkkasi Mötley Crüen parhaiten myyneen, kaupallisesti menestyneimmän albumin, Dr. Feelgoodin tuottaneen kassamagneetti megatuottajan Bob Rockin legendaarista Iisakin kirkkoaan, mustaa albumia tuottamaan? Ei varmaan ainakaan siksi, että levystä tulisi paras mahdollinen ja että kansa tykkäisi.

Poppituottajan taika

Omiin suuriin suosikkeihini on myös aina perin kivaa perustaa väitteitään ja tässä tapauksessa yksi terävimmän kärjen kisailijoista lienee shock rockin veteraani, giljotiini guru Alice Cooper. Alicen ura oli kahdeksankymmentä luvun alussa selkeässä lasku suhdanteessa ja jo parin levyn verran olivat hänen eittämättä klassikko tuotokset olleet yksinomaan vanhojen kovien Cooper diggareiden mielestä superkovaa matskua ja samaan aikaan suuren yleisön mielestä melko yhdentekevää huttua, jollei täysin tuntematonta. Tämä kaikkihan muuttui kertarysäyksellä, kun eräs toinen rockin legenda esitteli Alicen eräälle Desmond Child -nimiselle säveltäjä lauluntekijälle.

Sivistymättömänä sivistän nyt siis sinua, joka et tiedä kuka tuo herra Child on miehiään. Hän on työskennellyt muun muassa Kissin kanssa ja lopputuloksena oli listoja dominoinut kappale ”I Was Made for Lovin You”. Muutama vuosi myöhemmin hän myös kirjoitti yhdessä Bon Jovin kanssa hittien hitin, iskusävelmämaailman kaikkien biisien isien pojan, ”Livin On A Prayerin” sekä lukemattomia muita miljardeja myyneitä hittejä erinäisten artistien kanssa joita et ole voinut välttää kuulemasta. Googleta ja ylläty.

Desmond Child lieneekin edelleen nykymusiikin menestyneimpiä lauluntekijöitä millä tahansa mittarilla. Alicen ja Desmondin yhteistyön seurauksena syntyi albumi nimeltä Trash jonka suurin hitti oli ilman pienintäkään epäilystä kappale nimeltä ”Poison”. Tuo kappale dominoi kaikkia listoja kuukausia ja soi maailman jokaisessa kolkassa edelleen. Trash albumi palautti Alice Cooperin kirkkaimpien rock tähtien taivaalle, möi miljoonat rikki, ja vakiinnutti herra Cooperin yhdeksi maailman suurimmista rock-tähdistä ikinä.

Soraäänet olivat toki voimakkaita niiden harvojen suusta, jotka unohtivat Alicea sell outiksi haukkuessaan megahitit ”I’m Eighteen” , ”Schools Out” ynnä muut, joita kirjoittaessaan edellisellä vuosikymmenellä ei varmastikaan kenelläkään tarkoitus myydä levyjä paljoa vähempää kuin niin suuria määriä kuin mahdollista. Erityisesti pyyhkeitä Alice sai Desmond Childin, ulkopuolisen säveltäjän, käytöstä, sillä tuo jos joku on leimallisesti sielutonta, onttoa ja petollisen pahaa poppia vailla omaa näkemystä. Rokkarit kirjoittavat jyyrien mukaan itse kaiken, eikä kukaan ulkopuolinen voi mennä täydellisen taiteilijan sielua hänen puolestaan selvittelemään. Jos edes yrittää on se vähintäänkin tuomittavaa.

Hiljattain luin yhden suurimman idolini, Guns n’ Roses kitaristi Slashin elämänkerran, jossa suureksi harmikseni valitettavasti myös tuo jumalainen rock-ikoni syyllistyy hetkellisesti samaan pellemäiseen parjaamiseen dumatessaan omia idoleitaan, Aerosmithiä, tuon edellisessä kappaleessakin mainitun paholaisen kätyrin, Desmond Childin, kanssa vehkeilemisestä, tai siis säveltämisestä. Hän leimaa kirjassaan ulkopuoliset biisin kirjoittajat selväksi merkiksi sielun myymisestä, tai ainakin köyhtymisestä jos ei enemmästä ja julistaa ehdotonta kantaansa siitä miten oikeiden rokkareiden luulisi tekevän viisunsa itse.

Tekopyhää, sillä Guns n’ Rosesin tuotannosta löytyy enemmän kuin yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä bändin ulkopuolisia biisin kirjoittajia ja näin ollen luonnollisesti myös biisejä, joiden säveltämisessä he ovat olleet osallisena. Mukana tuossa sakissa on mm. ryhmä rämän kaverit West Arkeen, Del James ja muuan suomalainenkin kitara maestro Timo Kaltio, joka sävelsi osan Use Your Illusion 1 -levyn avausraidasta ”Right Next Door To Hell”. Kukaan kyseisistä herroista ei kuitenkaan koskaan kuulunut itse bändiin. Henkilökohtaisesti artistina voin kertoa esittäväni miljoona kertaa mieluummin jonkun toisen minulle, tai omassa tapauksessani Reckless Lovelle, kirjoittamaa loistavaa biisiä, kuin itse tekemääni paskempaa materiaalia.

Kivisen tien Warrant

Desmond Child on varmasti vastuussa monen bändin sell out leimasta, sillä hän kahdeksankymmentäluvun aikana työskenteli suurimman osan aikansa heavy bändien kanssa. Warrantin kohdalla näin ei kuitenkaan ollut, mutta Warrant tuo esimerkeistäni esiin parhaiten ajan hengen, joka surullista kyllä, muuttui vuosia kestäneen parjaamisen seurauksena jopa itsensä vasta poismenneen superlahjakkuuden, Jani Lane -vainaan mielestä kyseenalaiseksi sielunmyymiseksi. Jani Lane, tuo allekirjoittaneen suuresti ihailema yyberlahjakas biisinikkari ja loistokas tukkametallilaulaja koki yhdeksänkymmentäluvun loppupuolelle tultaessa karvaan katkeroitumisen kalkin, jota sai maistaa myös moni hänen kollegoistaan.

Grunge oli jyrännyt rockmusan kasvot uuteen uskoon, ja kasarina kovassa huudossa ollut kirkasotsaisuus oli tipotiessään. Heavybändien tuli olla yrmyjä ja ahdistuneita. Kaikkia, jotka eivät aina olleet olleet tuon katu-uskottavan asenteen lipunkantajia, parjattiin feikeiksi sell outeiksi. Warrantia ehkä ylivoimaisesti eniten, suurimmaksi osaksi koska Jani Lane oli vastuussa yhdestä suurimmasta, koko kasariheavyn kiteytymäksi muodostuneesta hitistä ”Cherry Piesta”. Homma kävi lopulta koko Warrant-orkesterin itsetunnolle niin kovin, että Lane meni jossain jo unohtuneessa tosi-tv-haastattelussa – itsekritiikin syövereissä periaatteellisella tasolla – niin miljoonaa metsään sanoessaan: ”…Minun pitäisi ampua itseäni jalkaan, vain koska kirjoitin Cherry Pien”.

Surullista, sillä samalla heikolla hetkellä suuri idolini myi sielunsa pahemmin kuin kukaan koskaan. ”Cherry Pie” oli aiempaan Warrant-materiaaliin verrattuna aivan samaa kategoriaa, ainoastaan vain parempi ja tarttuvampi kuin mikään aiemmista tuotoksista. Cherry Pie on omasta mielestäni Warrantin ylivoimaisesti paras kappale ja niin myös miljoonien muidenkin.

Tosin totta lienee sekin, ettei moni edes tiedä Warrantilta muita biisejä, mutta tämä ainoastaan vahvistaa väitteeni todeksi. Ilman ”Cherry Pieta” Jani Lane ja Warrant olisi tuskin ollut mitään. Korkeintaan hyvä yritys ja pyrkimys sitä kohti, mihin Warrant ”Cherry Pie” hittinsä avulla ylsi. Vai mitenkähän on, kuinka moni sell out -leiman Warrantille antaneista on sitä mieltä, että edellisen albumin pienemmän tason läpimurto ”Down Boys” -niminen hitti ja sen videossa, sekä livekeikoilla nähty tanssikoreografia kitaristien, basistin ja itsensä Jani Lanen esittämänä oli katu-uskottavampaa heavyä ja vähemmän kaupallista poppia? Tai herkkääkin herkempi mahlaa ja hunajaa tihkuva balladi ”Heaven”, joka pienen hetken suorastaan dominoi Billboardia 80-luvun lopulla. Tuskinpa kukaan oikeasti. Oikeasti se oli rohkeaa, uraa uurtavaa ja munakkaan kirkasotsaista. Aikanaan myös supersuosittua ja ihan tarkoituksella siihen tähdättyä.

Case Def Leppard

Jos omat idolini ovat takkiaan kääntämällä tuottaneet pientä harmia allekirjoittaneelle, on joukossa yksi ylivoimaisen valovoimainen poikkeus. Jos lähtee takkiaan oikeasti kääntämään, on se tuskaisimmista taipaleista se tuskaisin, mutta senkin voi tehdä tyylillä ja myymättä sieluaan.

Idoleistani suurimpia on Def Leppard ja sen laulaja Joe Elliot. Elliotin häpeilemätön asenne koko asiaa kohtaan on ihailtavaa ja tiettyä fuck you -asennetta uhkuvaa. VH1-kanavan tekemässä behind the music -dokumentissa Joe kertoo, että kahden ensimmäisen levyn jälkeen rock yleisö arvosti heitä yhtenä lupaavimmista ns. New Wave Of British Heavy Metal -bändeistä, ja he olivat kiertäneet itsensä uuvuksiin. Kaikesta menestyksestä huolimatta ala on kova ja Elliot joutui bändi kumppaneidensa kanssa edelleen käymään päivätöissä raksalla kotikaupungissaan Sheffieldissä.

Kiertäminen ja levyn tekeminen tuntui kaiken jo nähdyn vaivan jälkeen aivan näännyttävän ylivoimaiselta ja turhalta ponnistukselta, mikäli sillä saavutettu menestys ei löisi edes sen vertaa leiville, että saa laskunsa maksettua. Def Leppard, ja erityisesti bändin nokkamies Elliot myöntää dokumentissa avoimesti tehneensä tietoisen päätöksen alkaa metsästää hittiä ja tavoitella suoranaista kaupallista menestystä hinnalla millä hyvänsä. Mutkien kautta he tutustuivat supertuottaja Mutt Langeen, joka vaati koko bändin antautumista hänen tahdolleen. Lopputuloksena tuosta yhteistyöstä oli kaksi kaikkien aikojen parhaiten myyneistä albumeista, ”Pyromania” ja ”Hysteria”, joista molemmat sisältävät monia monia listahittejä.

Moni syytti bändiä sell outiksi, ja bändi sen myönsi anteeksi pyytelemättä ja häpeilemättä. Ja mikäs siinä myönnellessä, sillä he käänsivät tappionsa lottovoitoksi. Mutt Langen avulla he löysivät oman soundinsa, kehittivät viisujansa paremmiksi ja kyseiset kaksi albumia ovat monien mielestä edelleen rock historian parhaimpia, niin myös minun mielestäni. Def Leppard on maailman parhaiten tunnetuimpia rock-bändejä, jolla on edelleen erittäin omintakeinen ja tunnistettava soundi. He kiertävät edelleen ja voivat hyvin ilman jyyrien tai selkään puukottajien suosiota. Elliotin mielestä oli parempi olla sell out kuin burn out. Ei kysettäkään kun Def Leppardin uraa katsoo. Hän on oikeassa.

Katse peiliin

Eihän absoluuttisia totuuksia olekaan, eikä mielipideasioista saisi väitellä, sillä se on aivan liian kivaa. Siksi on perusteltua todeta suositun musiikin olevan poikkeuksetta hyvää, sillä se sadan prosentin varmuudella sisältää attribuutin, joka painuu ihmisten mieleen; jota yleisö kaipaa, siihen samastuu ja sitä rakastaa sekä vihaa. Samalla logiikalla tuntematon musiikki on lähes poikkeuksetta paskaa, sillä mikäli kappale ei sisällä mitään mieleenpainuvaa, rakastettavaa eikä vihattavaa ei sitä kukaan halua kuunnella.

Tähän sain tutustua itse noin 8-9 vuoden aikana, jolloin olin aloittelevassa demobändissä nimeltä Reckless Love. Meistä ei kovinkaan moni kuullut tuona aikana ja syystä. Tekemämme musiikki oli tuolloin eittämättä paskaa. Sisältäen tietysti paljon potentiaalia ja lupausta, jota opimme myöhemmin jalostamaan, mutta paskaa mitä paskaa. Vasta opittuamme tekemään tarpeeksi hyvää musiikkia, eli hyviä biisejä, sai isompikin yleisö meistä kuulla. Mikäli emme siinä vieläkään tarpeeksi hyvin onnistu on mielestäni paljon parempi esittää jonkun toisen Reckless Lovelle kirjoittamaa loistavaa biisiä, kuin itse tekemää musaa joka olisi vähän paskempaa ja mitäänsanomattomampaa materiaalia.

Toki on totta, että menestys rakentuu monista eri osasista, kuten markkinointi, ajoitus ym. taustavoimat. Myöskin tuurilla on usein oma roolinsa tässä näytelmässä, joten ei logiikkaani voi soveltaa jyrkän ehdottomasti, mutta taivahan tosi on, ettei kenenkään auta markkinoida huonoa tuotetta. Vai monestiko olet ostanut sinulle täysin tuntemattoman artistin levyn silkan mainoksen perusteella kuulematta biisiä lainkaan? Itse en kertaakaan. Kaikki lähtee loppujen lopuksi hyvästä ja iskevästä kappaleesta. Pelkkä asenne ja soittotaito ei riitä mihinkään.

Nykymaailmassa youtubesta löytyy päivittäin elämää kovempi kitaristi, basisti, laulaja tai rumpali. Asenne ja ammattitaito ovat vain välineitä sen hyvän kappaleen tulkinnassa, ei muuta. Vajavaiset soittotaidotkin nimittäin riittävät oikein mainiosti, jos kappale on hyvä. Mutta ensin pitää säveltää se biisi, sitten jonkun pitää kuulla biisi ja muistaa se, niiden satojen muiden biisien jälkeenkin.

Teksti: Olli Herman / Reckless Love

Se, miten laulua kirjoitetaan, on suurilta osin selittämätöntä ja itseohjautuvaa. Silkat sattumat kuljettavat sitä pienten tapahtumien sarjaa, jollaisesta muotoutuu valmiiksi kutsuttua materiaalia. Sikäli laulun synty on verrattavissa elämän kulkuun: kukapa voisi tietää aukottomasti, mitä seuraavaksi tapahtuu?
Voidaan kyllä olettaa se, mitä lähihetkinä on luvassa: sauna lämpiää, koira makaa jääkaapin edessä ja pian koittaa aika ruokkia se, Suomi on ainakin teoriassa itsenäinen valtio ja huomenna on jokin uusi viikonpäivä, sanokaamme vaikkapa keskiviikko. Tästä miljööstä voisi tehdä rentoutuneen pikku laulun. Muutamia sellaisia on tehtykin.

Mutta voisi käydä myös niin, että saunan kiuas leimahtaa liekkeihin ja hetkessä roihu muuttaa koko talon jättimäiseksi juhannuskokoksi. Sitä käännettä sitten kauhistellaan pihamaan hangessa liian vähissä vaatteissa ja huudetaan palokuntaa. Koira pelastuu liekeistä mutta iltamuona ei. ”Nyt on kai pakko mennä äitisi hoiviin, vaikka mieluummin kyllä löisin kirveellä jalkaani”, sanoo vaimo miehelleen.
Mutta onko anopillakaan taloa, kun samaan aikaan ruotsalaiset miehittävät maatamme. Ruotsin hallinto on jo pidempään kaipaillut lisää lebensraumia ja päättänyt tehdä ratkaisevan liikkeen. EU:lle on lobattu sekin idea, jossa suomalaiset viikonpäivät nimetään uudelleen. Uudet mukaelmat – (ruokaisa) mannantai, (ristiriitainen) kiistai, (kultainen) keskitienoo, (kirkkoliturginen) toorastai, (arvaamaton) herjanhai, (pitkähkö) kauankai ja (islam-sävyinen) sunnintai – tullaan takomaan jokaisen alusmaan asukkaan kovaan kalloon. Niskuroijat heitetään selleihin. Näinkin voisi käydä, ja siksi on myös tällaisia lauluja, joskin vähemmän kuin ensin mainittuja.

Jos lauluun suhtautuu avoimesti, se saattaa muuttua olemaan jotain sellaista mitä tahtoo olla, karttaen tekijänsä luutunutta lähtökohtaa. Tuossa laulujen moninaisuudessa piilevät ne lukuisat mahdollisuudet, joista niin paljon pidän. Enkä ole edes käsitellyt tässä musiikin loputtomia värejä ja sointeja; ainoastaan draamoja, joista niissä saattaisi laulaa. Parhaat laulut edustavat minulle samaa kuin Pyhä Kirja uskovaiselle: niistä saan irti perspektiivien kirjon, filosofiset ponnet ja opetukselliset oivallukset.
Joskus päädyin pohtimaan, voisinko löytää mielekästä tointa musiikin ja kirjoittamisen ulkopuolelta. Syy oli kirotun rationaalinen raha: jossain rengin toimessa saattaisin minäkin saada säännöllisen palkkapäivän ja turvan sairauden, vanhuuden tai molempien varalle. Mutten keksinyt ainuttakaan hyvää vaihtoehtoa. Ongelma on siis rajallisessa mielikuvituksessani tai siinä, ettei minulle ole sellaista toimitettavaa tässä maailmassa.

Onneksi laulunteko on harvoin silkka tulonsaannin kysymys. Yksinomaan sitä se taitaa olla aivan erityisen harvoin. Lauluntekijä palvelee ensin itseään, vasta sitten muita. Hän ei ole renki. Niin ollen hänen on oltava isäntä. Mitä muuta voi olla ihminen, joka tekee elämässään sitä, mitä tahtoo tehdä?
Ja arvaamattomuudessakin on puolensa. Kun asettaa riman niin korkealle kuin mahdollista ja pyrkii parhaimpaansa, polveilevat niin itse elämä kuin laulut jotain hyvää päin: harvoin saa sitä mitä tilaa, mutta ehkei tarkoitus olekaan siinä. Ehkä käy kuten tässäkin kirjoituksessa: aloittaa, ottaa lähestymiskulmia muovautuvaan aiheeseen ja lopettaa viimeistään siksi että kirjoitus pitää luovuttaa painokoneeseen. Ja jo kohta on uuden kirjoituksen, laulun tai taulun aika. En valita.

Teksti: Jarkko Martikainen

Kirjoittaja on YUP-yhtyeessäkin kannuksensa hankkinut laulaja ja lauluntekijä. Martikainen siirtyi Sakara Recordsin talliin ja yhteistyön ensimmäinen hedelmä on 13.4. ilmestynyt Usko-albumi, joka täydentää Rakkaus (2006) ja Toivo (2009) -albumien aloittaman trilogian. Kaikkiaan Usko on Martikaisen neljäs sooloalbumi.

Viihdejournalismissa on paljon tympeitä piirteitä, mutta kenties tympein niistä on tapa, jolla artistien menestystä mitataan rahassa. Tarkoitan näitä ”miljoonatulot!”, ”huipputulot!” -otsikoita joita säännöllisin väliajoin ilmestyy viihdesivuille, kun verotuloja ja tilinpäätöksiä sananvapauden nojalla referoidaan suurelle yleisölle.

Kyse ei ole siitä, että otsikot kiusaannuttaisivat minua siksi, että ne mielestäni loukkaavat artistien intimiteettisuojaa, vaikka niinkin asian koen, vaan paljon itsekkäämmistä syistä. Ne loukkaavat minun älykkyyttäni.

Ensinnäkin kyse on siitä, että artistin ansiot, vaikka heijastavatkin artistin suosiota, eivät kerro mitään muuta artistin merkityksestä edustamallaan alalla. Ne kertovat vain sen, mitä artisti on laskuttanut ja tienannut. Artistin arvosta taiteellisena sisällöntuottajana tai tienraivaajana tulot eivät kerro mitään. Toiseksi artistin ansainnan yhtälö on olennaisesti monimutkaisempi kuin mitä viihdeuutisointi antaa ymmärtää.

Homma kun ei mene niin, että kun artisti X laskuttaa konserttijärjestäjää Y summalla Z, on Y voittoa. Artistin yrityksellä on ihan samalla tavalla velvoitteita ja kuluja kuin minka tahansa alan yrityksellä ja siten liikevaihto ei kerro mitään mahdollisesta liikevoitosta.

Mutta eniten minua tympii löperössä viihdeuutisoinnissa se, että siinä unohdetaan, että menestyvä artisti on paljon muutakin kuin rahakone itselleen ja edustamalleen teollisuudenhaaralle.

Yhden artistin menestys kun tuppaa tuottamaan hyvää monille muillekin kuin vain hänelle itselleen, hänen palkkalistoillaan oleville ja yhteistyökumppaneilleen. Näin siksi, että menestys luo kysyntää ja kulutuksen kulttuuria laajemminkin ja siten edesauttaa alan kaikkia toimijoita. Samoin taiteellisella puolella yhden artistin menestys vaikuttaa trendeihin ja asenteisiin tavalla, joka avittaa myös muita.

Populaarikulttuuri on monimutkainen, -muotoinen ja –tasoinen, alati liikkeessä oleva kollaasi erilaisia toimijoita ja toimintoja joiden keskinäinen vuorovaikutus edelleen ruokkii sen liikettä. Se on epämääräinen entiteetti, jonka kyky vaikuttaa laajoihin massoihin on sekä empiirisesti todistettu että hankalaselkoinen todentaa eksaktein termein.

Mutta ennen kaikkea, populaarikulttuuri ei ole joukko-oppia vaan yksilöiden hallittua tai hallitsematonta toimintaa jossa jo yhdenkin menestyjän valinnoilla ja teoilla on suoria ja välillisiä seurauksia sekä itse populaarimusiikin kentällä että parhaassa tapauksessa koko ympäröivään maailmaan ja sen ihmisiin.

Kun viihdelehti raportoi artistin tuloista, se raflaavaa otsikkoa rakentaessaan joko ei ymmärrä tai vain kylmästi unohtaa artistin todellisen arvon. Ja se ei ole ainoastaan lukijakuntaa aliarvioivaa uutisointia. Se on sellaisesta asiasta uutisoimista, jota ei ymmärrä sen vertaa, että ymmärtäisi olla uutisoimatta.

Teksti: Jone Nikula

Kirjoittaja on 40-vuotias median monitoimimies, joka harrastaa työntekoa, keikoilla käyntiä sekä kertausharjoituksia.

Karri Miettinen alias Paleface pääsi viime kesänä Gil Scott-Heronin kanssa samaan kyytiin Pori Jazzin aikaan. Rytmi julkaisee Palefacen kolumnin uudelleen vastikään menehtyneen rytmimusiikin legendan muistoksi. Yhteiskuntakriittisistä sanoituksistaan tunnettu muusikko kuoli 62-vuotiaana New Yorkissa.

Pidän itseäni melkoisena viilipyttynä. Minua harvemmin hermostuttaa, mutta nyt kämmeneni hikoilee. Olen matkalla lentokentälle.
Spiikkaan tänä vuonna Pori Jazzin päälavalla ja festivaaliorganisaatio on luvannut järjestää minulle paikan artistikuljetuksissa. Tyypillisen säädön jälkeen käy ilmi, että sopiva kyyti lähtee Helsinki-Vantaan kentältä perjantaina kahden korvilla. Ajattelen mielessäni: “Ei kai nyt sentään…” Rohkaisen kuitenkin mieleni ja tiedustelen minkä bändin kyydissä saan matkustaa.

“Tää on listan mukaan sellainen, kun Scott-Heron, Gil…” Yritän pidätellä riemuani. Jumalallinen väliintulo! Koska John Lennon on jo haudan levossa, GSH on ainoa henkilö, jonka tapaaminen olisi minulle enemmän kuin unelmien täyttymys.

Gil Scott-Heron on yhteiskunnallisen räpin isä, suuri runoilija, suunnannäyttäjä ja profeetta. Hän ennusti muun muassa Nixonin eron kauan ennen sen tapahtumista. Hän myös haistoi Reaganin inhan löyhkän jo 60-luvulla ja kirjoitti kappaleen nimeltä B-Movie miehen noustua presidentiksi. Vallankumousta ei televisioida. Ilman tätä miestä en olisi itse kirjoittanut riviäkään.
Hermostunut odotus palkitaan, kun terminaalista kävelee ulos pukuun sonnustautunut, pitkänhuiskea hahmo harmaa lätsä päässään. Hän työntää lentokenttäkärryä.
“Mr. Heron, welcome to Finland.” Legendan käden puristus on luja. Hän hymyilee ja kertoo lentoyhtiön hukanneen miksaajan laukun. “Mennään sillä aikaa röökille.”
Tunnelma on epätodellinen, kun Mestari raapaisee tulitikun ja sytytämme tupakat terminaalin edessä. Aurinko paistaa täydeltä terältä. Muutun tohkeilevaksi faniksi. Kyselen innostuneena illan keikkasetistä. “Soititte viikko sitten Lontoossa tätä-ja-tätä. Entä Barcelonan keikka toukokuussa…” Bändiläiset toppuuttelevat. Kukaan ei kuulemma tiedä mitä tuleman pitää, ennenkuin mies on jo lavalla.

Matka alkaa. Gil kieltäytyy ensitöikseen haastattelusta. Saan myöhemmin selityksen: “Tämä on konserttikiertue. Se tarkoittaa, että teemme konsertteja, emme haastatteluja.” No, tämä oli odotettavissa. Luvassa on kuitenkin kolme tuntia samassa bussissa elävän jumalan kanssa.
Suurille opettajille annetaan useimmiten omena (apple), mutta minä annan Gilille purkillisen afrikasta tuomaani kuivattua ananasta (pineapple). Repussani on valikoituja levynkansia, joihin pyydän miehen nimmarit. Gil tarkastelee albumeja ja pysähtyy Johannesburg-maksin kohdalla: “vittu, mä en ole nähnyt tätäkään koskaan,” hän toteaa naurahtaen. Sellaisia ne levy-yhtiöt ovat.

Gilin lämmin, käheä nauru kajahtaa ilmoille tuon tuostakin. Mies taputtaa seurassani matkustavan avovaimoni vatsaa. Vauva syntyy marraskuussa. Hän kertoo omasta isästään, joka oli ensimmäisiä afroamerikkalaisia urheilijoita valkoisessa fudis-liigassa.
Juttelemme matkan aikana niitä näitä. Miehen mielestä ohikiitävä maisema muistuttaa Oregonia. Välillä hän lueskelee James Pattersonin dekkaria “Private.”
Juttelemme myös ruuasta ja nykyihmisten heikentyneestä työmoraalista. Ihmiset ovat töidensä suhteen nirppanokkia. Hän itse kertoo tehneensä vuosien mittaan kaikenlaisia hanttihommia, muun muassa tiskanneensa ja poimineensa mansikoita.
Saksalainen kiertue-manageri huomaa jossain vaiheessa hukanneensa bändille tarkoitetut sämpylät. Ne taisivat jäädä lentokentälle. Gil piikittelee tour manageria asiasta koko loppureissun.

Illalla LP45!’n lavalle nousee hyväntuulinen mies. Spiikkaaja ei ehdi lavalle, kun Mestari seisoo jo valokeilassa esittelemässä itse itsensä. Hän kertoo, että kiertueen toteutumista vaikeutti aikaisemmin tänä vuonna purkautunut islannin tulivuori, “Ii-Ai-Ii-Ai-Ou, vai mikä se nyt oli!” Sitten hän spottaa meidät yleisöstä. “Hei, nuo tyypit pelastivat minut lentokentältä! Ja sinä näytät olevan edelleen raskaana… No soitankin sitten tänään teille kolmelle!”

Gil istuu Rhodes-pianon ääreen ja keikka alkaa. Itku tuli.

Teksti: Karri “Paleface” Miettinen

Jos joku olisi sanonut minulle viisi vuotta sitten, että omaan levytyssopimuksen Warner Musicille ja esitän suomenkielistä, iskelmään pohjautuvaa tarinankerrontamusiikkia, tai että Rytmi-lehti pyytää minun mielipidettäni suomalaisesta nykylyriikasta, olisin nauranut viestin tuojan ulos vedet silmissä.
Tuolloin en vielä kuunnellut tai esittänyt juuri lainkaan suomenkielistä musiikkia, sitä vastoin Ameriikan Yhdysvalloista peräisin olevaa countrya ja bluesia.
Tavattuani armeijan soittokunnassa Rintalan Jannen, kaverin, joka vastaa meillä pitkälti musiikista ja teksteistä, aukesivat silmäni vasta Junnun, Juicen ja Göstan hienoille teksteille. Niitä me kuunneltiin Rintalan kaupungin vuokrakaksion olohuoneessa, samalla kun juotiin bisseä ja unelmoitiin levytyssopimuksesta ja siitä, että kuulisi joskus oman kappaleen radiosta.

Iltojen keskustelu johti usein siihen samaan lopputulokseen nykyteksteistä: ”Miksei kukaan tee biisejä selkeillä tarinoilla, vaan tekstit ovat mitä omituisempaa taivaanrannan maalailua. Tai jos biisissä onkin tarina, se on puettu useasti niin monimutkaisiin kielikuviin, ettei tarinan pääpiirteitä voi kertakuuntelemalla ymmärtää ilman yliopistotason tutkintoa.” Onhan onneksi poikkeuksiakin, kuten Paleface tai Anssi Kela, en sitä kiellä, mutta näistä lähtökohdista se idea sitten lähti alkaa skrivata omaa juttua.

Rintala oli jo aiemmin kirjoitellut pöytälaatikkoon tarinoita ja tekstejä. Niitä me sitten ryhdyimme käymään aluksi läpi, osaa käytettiin sellaisenaan, osaan toin omaa maustetta diggailemastani countrymusiikista. Samaa tarinankerrontaahan se countrykin on: Muija lähti, hevonen ontuu, Chevyn kone leikkasi kiinni ja viinat on juotu.
Tarinoiden aiheet kappaleisiimme tulevat asioista, joita olemme itse eläneet, tai tarinoita joita olemme perheenjäseniltä tai ystäviltä kuulleet. Stooreja, joita paikallisen pubin rapajuoppo haluaa baaritiskillä kertoa neljän promillen humalassa, tai vaikka epäkohtia joita YLE:n ajankohtaisohjelma on esiin nostanut. Asioita, joita tapahtuu meille ihan tavallisille ihmisille!

Mielestäni iskelmämusiikissa lauletaan edelleen liikaa tähtivöistä, kuutamosilloista ja hämäristä tavernoista, vaikka mestarit kuten Repe Helismaa ja Vexi Salmi ovat jo kahlanneet sen kentän totaalisen loppuun. Tuollaisilla aiheilla on mielestäni mahdotonta koskettaa tai ravistella enää ketään vuonna 2011. Ajat ovat muuttuneet. Perusaiheet ovat tietenkin pysyneet samana, tyttö rakastuu poikaan, poika kaipaa tyttöä, tyttö rikkoo pojan sydämen, yms. Ulkoasu pitäisi vaan päivittää tälle vuosituhannelle, tuoda niihin uutta kulmaa, jotta tämän ajan ihmiset kokisivat ne omikseen. Tässä on varmasti paljon myös kyse vielä sukupolvien välisestä kuilusta. Musiikkibisnestä kun hallitsevat pääosin ennen 80-lukua syntyneet tekijät.

Jos ihmisten mieliin haluaa jäädä, pitää varsinkin suomenkielisessä musiikissa olla tekstissä koukkua. Lisäksi asioista pitää osata kertoa niin, että kuulija on koukussa ensimmäisen lauseen jälkeen. Mun kotiin murtaudutaan joka yö. Kuuntelijalle pitää saada luotua fiilis: ”Mun on pakko kuunnella tätä biisiä”. Itse käytämme Jannen kanssa tarinoissa paljon paljon yksityiskohtia, joiden toivomme jäävän helposti kuuntelijoiden päähän. Siks nukun pistooli mun tyynyn alla. Väitän, että edellisen lauseen tyyppisen lainin jälkeen sivukorvalla kuunnellut kuuntelija kääntää aamuruuhkassa Nissanin stereoista volyymia suuremmalle. ”Mistä ihmeestä tää jätkä laulaa?.”

Kun kappaleen otsikko tai idea on hyvä, tarinan runko hallussa, ”mitä minä haluan tällä tarinalla oikeasti kertoa”, ja stoori täynnä mehukkaita yksityiskohtia ja tietenkin se legendaarinen kertosäkeen hookline, eli juttu joka jää kerrasta päähän, ollaan hyvän iskelmätekstin ytimessä. Mielestäni hyvän biisin tekstin pitäisi myös olla aito ja rehellinen, jotta artisti pystyy sen esittämään uskottavasti ja jotta joku toinenkin siellä Nissanin ratin takana Kehä ykkösen aamuruuhkassa pystyisi siihen samaistumaan.
Junnu oikealla olkapäällä, Gösta vasemmalla. Niillä eväillä me Rintalan kanssa biisejä ja tekstejä tehdään ja toivotaan, ettei idolit pyöri haudoissaan.

Teksti:Arttu Wiskari

Kirjoittaja on 27-vuotias espoolainen muusikko, jonka musiikissa isointa osaa näyttelevät tekstit, joissa kerrotaan kiperimmistäkin asioista niiden oikeilla nimillä, turhia kiertelemättä. Artun debyyttialbumi julkaistaan Warner Musicin kautta 15. kesäkuuta.

Onko valittaminen vaan niin helppoo ja kivaa kun ei oikeestaan tarvi ratkasta itse ongelmia, vaan voi vaan valittaa?

Olen Bangkokissa, Thaimaassa. Menen baariin tilaan paikallista Chang-kaljaa pullon, mutta pettymyxexeni baarilikka ihanasti hymyillen sanookin, että Chang on loppu. Heinekeniä löytyis. Noh kai se o pakko sitte sitä juoda mitä tulee niin usein koto-Suomessakin juotua, kun ei kerran paikallistakaan saa. Juon muutaman kaljan ja otan taxin lentokentälle. Iloinen taxikuski kyselee mistä maasta olen, vastaan että Suomesta. Jaa onko kylmä? Sanon että vitun kylmä -20 kun lähdin, ja näytän kuvaa kännykästäni kuinka paljon lunta… taxikuski räjähtää nauruun.

Seuraavax hän kyselee, että tehdäänkö suomessa töitä talviaikaan,.? Vastaan, että kyllä Suomessa painetaan vuoden läpi töitä satoi tai paistoi. Sitten taxikuski kysyykin, että ”mites kasvit ja puut talvella että nehän kuolee”? Vastaan, että no joo, ne kasvit menee “nukkumaan”… taximies katsoo epäilevästi kun sanon, että luin juuri uutisotsikon, että mies oli suomessa kuollut katolta tippuvan lumen alle. Joo on täällä Suomessa hullua toteen, Ja kerron vielä sille kuinka olen kuullut kuinka monen thaimaalaisen nenät vuotavat verta Suomen pakkasesta. Taximies nauraa ensin kovaa kunnes tajuaa että olen tosissani. OK airport here. Kap. 13 tunnin perseenpuudutus alkakoon. Huh.

Oon Suomessa. Räntää sataa ja on pimeetä. Ihmiset kävelee hartiat rypyssä ja naama norsunvitulla jalkarättejä päin. Tervetuloa Petri takasin Suomeen!! Voi vittu, että masentaa. Huoh. Luen aamulla aamun lehden ja suomalaisten pikkumaisuus alkaa vituttaa. Bangkokissa muutama viikko antoi perspektiiviä sen verran elämään, että Suomen uutiset tuntuu vitun mitättömille. En tiedä mixi, mutta melkein purskahdan nauruitkuun kun luen yleisöosastolta kuinka ”voi voi VR on aina myöhässä”, ”Tappara ja Ilves pitäisi yhdistää” tai kun joku vitun mummo valittaa Kekkosentien ruuhkista. Mitä vittua nyt? Kyllä Petriä ja Veikkoa nyt vituttaa.

Mix me valitetaan niin paljon Suomessa? Eikö Suomi olekaan hyvä maa? Mix me taivastellaan lumen tuloo, vaikka sitä lunta tulee joka vitun vuosi? Ollaanko me totuttu liian hyvään? Vai onko valittaminen vaan niin helppoo ja kivaa kun ei oikeestaan tarvi ratkasta itse ongelmia, vaan voi vaan valittaa? Mikä meitä suomalaisia oikein ahdistaa? Mix me ollaan kateellisia eikä kannustavia? Mix?

Mix suomalaiset haluaa maxaa monta sataa euroo, että pääsee toiselle puolelle maailmaa puhuun suomee ja syömään suomalaista ruokaa? Mää en vittu ymmärrä. Eikö pysty olemaan kahta viikkoo ilman ruisleipää ja maksamakkaraa? Ei vittu pysty? Kuinka jämähtäneitä koteloihmisii voi olla? Suomessa aina tykätään sanoa: maassa maan tavalla, mutta itse sitä ei noudateta reissussa? Yleistämättä tietenkään kaikkia suomalaisia, mutta mikä turvallisuuden tunne suomalaisiin iskee ulkomailla kun tapaa muita suomalaisii?? Mikä helpotus!! Jes, täälähän on muitakin kotosuomalaisii!! Kivaa kivaa! Mutta sitten koti-Suomessa ollaan ruuhkabussissa – mikä on tuskallisen täynnä – täysin tuppisuuna. ”Toivottavasti kukaan tuntematon ei nyt sanois mulle mitään.” Kaksi ihmistä istuu vierekkäin ja ikkunapaikalla istuvan pysäkki lähestyy… toinen laittaa käden tukitankoon osottaaxeen, että olisi lähdössä, sen jälkeen vain rynnii sanomatta mitää ihmislihasmassan läpi. Ei puhuta. Mutta ulkomailla halataan, nauretaan onnesta kun nähdään TUNTEMATON suomalainen.

Nyt joku ajattelee, että jos täälä on sun mielestä niin vitun huono olla niin muuta vittu pois! Niin vittu muutanki, mutta en vielä. Sitten ehkä eläkkeellä.

Teksti: Petri Nygård

Roisihkoista keikoistaankin tunnettu Petri Nygård julkaisi uuden Kaikki tai ei mitään -albuminsa 16. helmikuuta. Rytmi ei suosittele Petrin kielenkäyttöä kenellekään, tai kirjoitettua tekstiä ylioppilaskirjoituksiin, mutta Nygårdille se on Nygårdin oma kieli.
www.petrinygard.com

Do You Remember…

On 25.3.11, syntymäpäiväni. Olen Hollannissa, Port Zelandessa, teltassa missä minut ympäröi hymyilevien naamojen meri. Esirippu putoaa ja mies istuu valotelineen päällä n. 2 metrin korkeudessa lavan yllä valotelineen päällä. PA on jo jonkun aikaa sylkenyt huumaannuttavaa, ekstaattista äänimaisemaa. Sitten mies alkaa laulaa ja kyyneleet kostuttavat poskeni. Olen siellä missä olen aina halunnut olla. Poskeni tulevat kuivumaan vasta 3 päivän päästä, jos silloinkaan!

Vanhempi sukupolvi muistanee 80-luvun puolivälin ja radiohitin missä laulettiin menetetystä rakkaudesta tyttöön. Tytön nimi oli Kayleigh ja siitä lauloi kaksimetrinen naamaansa outoja kuvioita maalannut skotti nimeltään Fish. Yhtye oli Marillion. Hitti oli heidän ainoansa, Fish poistui pari vuotta myöhemmin soolouralleen ja Marillion loppui…

… paitsi, että silloin oikeasti Marillion vasta alkoi! Yhtye jatkoi uraansa ja kaksimetrisen hujopin korvasi reilu puolitoistametrinen Steve Hogarth. Hän ei juurikaan naamaansa maalannut, mutta lauloi kuin riivattu enkeli! Ajan myötä kuitenkin levy-yhtiö menetti uskonsa, koska Kayleigh 2:ta pojat eivät halunneet tehdä. Hitinnälkäinen massayleisökin hylkäsi ja Marillion loppui…

… paitsi, että ei loppunut, vaan siirtyi nettiin. Marillion oli ensimmäisiä yhtyeitä, joka alkoi myymään levyjä silloin vielä kohtuasteella olleen internetin kautta. Ne tuhannet fanit, jotka eivät yhtyettä levy-yhtiön tavoin hylänneet olivat valmiita jopa maksamaan vielä levyttämättä olleita levyjä etukäteen ja näin mahdollistivat niiden julkaisun. Pohjois-Amerikassa fanit jopa keräsivät rahat saadakseen yhtyeen sinne kiertueelle, mihin muuten ei olisi ollut edellytyksiä.

Miksi, jumalauta, miksi? Siksi, jumalauta, siksi, että Marillion on koko uransa ajan luonut täysin omanlaistaan, sieluun syvälle uppoavaa musiikkia!

Steve Rothery, lempinimeltään God, asettaa sormensa otelaudalle ja ensimmäinen rintalastan äärimmilleen pullistava kitarasoolo värisyttää telttaa ja koko perhettä. Olen vihdoin mukana Marillion-viikonlopussa! Niitä järjestetään joka toinen vuosi, tänä vuonna Hollannissa, Kanadassa ja Englannissa ja yhtye soittaa jokaisen viikonlopun aikana 3 keikkaa. Kaikki nuo nyt Hollannissa, Port Zelandessa olevat 3000 muutakin ihmistä, ympäri maailman, lähes 50 maasta, ovat täällä samasta syystä. Rakkaudesta musiikkiin, Marillioniin. Meteli on korvia huumaava, olemme yhtä, olemme oikeassa!

Ja sitten se on sunnuntai-ilta, kolmen päivän aikana olemme saaneet yhteensä lähes seitsemän tuntia live-Marillionia! Kyltymätön yleisö on silti jo laulanut kolme minuuttia sen jälkeen, kun Steve, Steve, Pete, Ian ja Mark ovat poistuneet lavalta, mantraa Happiness is the Road!! Hyvyys, kauneus, ihmisten liitto!

Antaa posken olla kostee!! En pyyhi! Kuivuus sammuttaa elämänilon!!!!!!!!!!!!

Teksti: Juha Järvinen

Ilmainen sample-cd:n voi tilata täältä.

MySpacen käyttö sosiaalisia suhteita ylläpitävänä foorumina on jäänyt auttamatta esimerkiksi Facebookin jalkoihin. Onko alan pioneeri vielä pelastettavissa?

Oli aika ennen Facebookia ja Twitteriä, jolloin MySpace-profiili oli Suomessakin nuorison keskuudessa suosittu tapa pitää yllä verkkopersoonaa. Tämä oli aika, jolloin poliitikoilla tai teinien vanhemmilla ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, että vain muutaman vuoden kuluttua hekin päivittäisivät “statustaan” verkossa. MySpacessa lähetettiin kaveripyyntöjä, kirjoiteltiin viestejä, jaettiin valokuvia, mutta ennen kaikkea kuunneltiin musiikkia.
Vuonna 2005 Rupert Murdochin News Corp osti tulikuuman verkkoyrityksen 850 miljoonalla USA:n dollarilla. News Corpia pidettiin sosiaalisen median edelläkävijänä, ja tarjouskaupan voittoa Viacomia vastaan hienona liiketoiminnallisena suorituksena.
Toisin on vuonna 2011. Tammikuun 11. päivänä MySpace ilmoitti, että se laittaa pihalle 500 ihmistä. Hieman yli 1000 ihmistä työllistävässä firmassa tämä tarkoittaa melkoista alasajoa. Digitaalisen median uutissivustoilla arvellaan, että henkilöstön raju vähentäminen ennakoi palvelun myyntiä.

Musiikki pitää
MySpacea hengissä

Internetsivujen kävijämääriä mittaavan comScore-sivuston mukaan viime marraskuussa MySpacella oli yhdeksän miljoonaa kävijää vähemmän kuin vuosi sitten. Facebookilla, Twitterillä ja YouTubella luvut näyttävät jatkuvaa kasvua. Facebookilla viime vuoden kasvuprosentti edelliseen verrattuna oli 55. MySpacea ei enää löydy 50 suosituimman jenkkisivuston joukosta.
Syykin on tselvä. Ihmiset eivät enää käytä MySpacea sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Palvelun superkankea ja -ankea käyttöliittymä on todennäköinen suosion laskun aiheuttaja vahvojen kilpailijoiden ohella. Musiikkia sivustolta kuitenkin edelleen etsitään. Bändit ympäri maailman ylläpitävät toki Facebookia ja Twitteriä, mutta vähintään muutama biisinäyte ja pari valokuvaa pidetään esillä myös MySpacessa. Ja näin sen on hyvä ollakin, sillä ainakin oma netinkäyttötottumus ohjaa etsimään tuntemattomien bändien näytebiisejä ensin MySpacesta ja Spotifysta. Jos molemmista musiikkia löytyy, suoritetaan kuuntelu tietenkin Spotifyssa, sillä MySpacen raskas rakenne ja flash-pohjainen soitin turhauttavat käyttäjää.
Mutta mistä musiikkia lähdetään etsimään sitten, kun Murdoch pistää lapun luukulle tai myy palvelunsa? Sosiaalisen median ulottuvuutta MySpace tuskin enää onnistuu tavoittamaan, mutta bändiverkostona se on edelleen tehokas – ainakin jos käyttöliittymän keventämis- ja uusimistoimia jatketaan.
Vaihtoehtoja on toki paljon, mutta itse olen mieltynyt SoundCloudiin, joka onnistuu hienosti MySpacen ongelmakohdissa. Käyttöliittymä on kevyt ja yksinkertainen, musiikki soi vaivatta, ja sosiaalinen ulottuvuus on sopivasti läsnä, muttei ylikorostunut. Palvelun perustivat saksalainen äänisuunnittelija ja taiteilija vuonna 2007. Jo vuonna 2009 Wired-lehti kirjoitti sen olevan varteenotettava haastaja MySpacelle.

www.myspace.com, www.soundcloud.com

Teksti: Jussi Mäntysaari