Moi faija!
Ajattelin kirjoittaa sinulle yrittäessäni ymmärtää kuinka kanttorin pojasta, maksimaalisella klassisen musiikin kasvatuksellisella viitekehyksellä höystettynä, tulikin jotain ihan muuta kuin mitä lähtökohdat antaa olettaa.
Esiintyminen on kiehtonut minua aina. Olenkin kiitollinen että olet suonut tätä tarvetta tyydyttämään lukuisia mahdollisuuksia elämäni varrella. Joskus tosin olen niitä röyhkeästi ottanut omiin nimiin työpaikallasi, kirkolla. Pahoitteluni sille hääparille jonka seremonia keskeytyi pienen pojan aariaan urkuparvelta. Mummo kanasensa niitylle ajoi taisi olla vaan niin paljon kovempi ralli kuin ne kirkollisissa menoissa veisattavat virret. Miksi niiden pitääkin olla niin mollivoittoista ja masentavaa materiaalia? Eikö ihmiset mene kirkkoon ajatuksenaan lievittää tuskaa ja hakemaan myös henkistä leipää elämäänsä? Tiedän ettet voi vaikuttaa tiettyjen toimitusten settilistaan, mutta musiikki kuitenkin vaikuttaa kokemukseen niin paljon että oma sieluni lepää useimmiten sunnuntai-aamuisin jossain ihan muualla kuin kirkon penkillä istuessa.
Tosin pikkupoikana urkujen äärellä vieressäsi istuminen oli aina hauskaa hommaa. Nuottien kääntäminen sujui kuitenkin aina hieman kyseenalaisella menestyksellä, sillä jalkiotyöskentelyn seuraamista harjoitettiin velikultani kanssa välillä todelliselta lähietäisyydeltä. Ihan vain tiedoksi myös hääparille joka ihmetteli kovaa bassotaajuuksien volyymia kesken vihkitoimituksen. Saattoi olla vaikeata soittaa Prinsessa Ruususta jos kaksi pientä poikaasi makaa vuorotellen jalkion päällä ja koitat noukkia heitä sieltä samalla ylös. Ja täytyy varoittaa sinua myös siitä että se kissanpolkan soittaminen niillä Helsingin Tuomiokirkon uruilla kiehtoo minua edelleenkin. Siinä ajatuksessa on rock läsnä. Todellinen vaaran tunne ilmassa kun tiedän ettet voi sietää sitä tekoa. En näemmä kasva ikinä aikuiseksi. Eikä ne japanilaiset turistit ole muuten siitä biisistä ennenkään herneitä nenään vetäneet.
Kiertue-elämään tutustutit minut jo pienenä kuoronjohtajan ominaisuudessa. Nyt ei pahemmin jännitä astua lavalle kun luon omaa nahkaani populaarimusiikin kentällä. Harva 8-vuotias suomalainen poika voi laittaa CV-merkinnän että on ollut Sidneyn oopperatalossa laulamassa sooloa “On suuri sun rantas autius”-kappaleeseen 40-päinen kuoro taustalla. Vielä kun tätä ennen vyöllä on jo vajaan kuukauden mittainen Etelä-Amerikan kiertue ja Oseaanian kiertueen etapit Indonesiassa, Uudessa-Seelannissa, Singaporessa ja ties missä. Jotenkin absurdia ajatella näin jälkikäteen. Nyt elämäni on taas tien päällä, hieman erilaisissa merkeissä tosin.
Oman ensimmäisen soittimeni ostit minulle jo 5 vuoden iässä päästessäni Länsi-Helsingin musiikkiopistoon. Ei tainnut nuori poika tajuta siinä vaiheessa vielä uskottavuustekijöistä yhtään mitään valitessaan omaa instrumenttiaan. Teini-iässä Metallica-jätkät antoivat jatkuvaa palautetta kun näkivät että kuljetin viulua mukanani myös koulussa. Ei ollut itseään etsivän ihmislapsen helppo hengittää. Lohdutit kuitenkin aina että osaisin sitten vanhempana arvostaa soittotaitoa. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää mitä ajoit silloin takaa. Kiitos kun jaksoit sitä kiukuttelua. Ymmärrän musiikkia enemmän, ja varsinkin biisien kirjoittamisessa klassisesta taustasta on huomattava apu.
Se mikä kuitenkin kolahti ja kovaa niiden meidän olohuoneen 5000 klassisen LP:n keskeltä oli televisio. Koulusta kotiin päästyäni harrastin kanavasurffailua ja lopulta kanavaksi valikoitui MTV. Kun näin ensimmäistä kertaa Gunnareiden You Could Be Minen ja Def Leppardin Let’s Get Rocked-videon olin täysin hämilläni. Ugly Kid Joen Everything About You, Michael Jacksonin Black or Whiten kautta Green Dayn Basket Caseen ja avot. Tässä se nyt sitten oli. Yhden nuoren ihmisen sisäinen herätysliike. Tuota hommaa minä haluan tehdä, tuolla minä haluan olla ja elää. Rokata MTV:llä. En tuijottaa nuottiviivastoa ja sahata Vivaldin tuotantoa niin että hevosenhäntäjouhet lentää. Halusin kitaran.
Sinä isäni, suuri mies, jonka työhuoneesta löytyy kuva jossa kättelet edesmenneen Paavi Johannes Paavali toisen kanssa, olet minulle tärkeä. Ostit minulle nimittäin myös sen ensimmäisen sähkökitarani jotta pääsin soittamaan sitä “räminärokkia” vaikka se varmasti sisimmässäsi pahaa tekikin. Klassinen sai väistyä tieltä kun ensimmäisen kitarani avulla aloin pienin edistysaskelin tavoitella omaa rock-unelmaani. Kun se toteutuu, niin ostan sinulle mökille eläkepäiviäsi varten omat urut. Pistetään nelikätisesti kissanpolkka raikaamaan!
ps. Voisitko lähettää vähän rahaa kun ne Teostot tulee edelleen vaan kerran vuodessa ja olen taas jo törsännyt kaiken. T: aikuinen poikasi
Teksti: Pete Murto, Automatic Eye -yhtyeen keulamies ja kanttorin poika
Automatic Eyen Zen-albumi julkaistaan 3.3.
